Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

Vau! Jälleen kerran upeaa tekstiä Salamalta ja kirja vei mennessään eikä päästänyt otteestaan irti hetkeksikään! Oli kuin meren tyrskyt olisivat lyöneet vasten omia kasvojani.

Piraijakuiskaaja sijoittuu pari kuukautta myöhemmäksi Käärmeenlumoojan tapahtumista ja kirjassa lähdetään selvittämään Unnan oikeiden vanhempien henkilöllisyyksiä ja hämrää menneisyyttä. Johtolangat johtavat Amerikkaan Californiaan ja näin lähkee koko aakoon jengi Californiaan. Kommelluksilta ei vältytä, kun matkassa on ylivilkas (kuormitettuna ylimääräisillä mieshormooneja omaava) hevonen, rokkari harakka, veren himoinen vampyyri, ujo orava ja ylisuojeleva lohikäärme. Tästä vielä puuttuukin, että he törmäävät matkalla kameleontiin. Tilannekomiikka ja sanailu on yhtä huumorin tajuista kuin ennenkin.

Piraijakuiskaaja oli minusta upea. Paikat oli kuvattu elävästi ja niin, että itsekkin tuntui sateisesta kesäsäästä huolimatta, kuin olisi ollut itse aaltojen kuohuissa Californiassa. Huumori heitot eivät ihan ehkä yltäneet Käärmeenlumoojan tasolle, mutta oli minun pakko ääneen nauraa, kun tuli heitto, että säälittävin tapa olisi kuolla jäämällä mopoauton alle.

Henkilöt olivat taas aivan ihania. Unnaan oli tosin palaa käpy (heko,heko). En pitänyt hänen tavastaan pitää mykkäkoulua ja tehdä päätöksiä ja vasta jälkeenpäin miettiä seurauksia. SPOILER COMING... Tästä minulla on esimerkkinä se, että Unna ja Rufus (ahh, Rufus ;3) menivät kihloihin. Oikein perinteiset ns. teinikihlat, mutta olihan tässä nyt tietysti poikkeustapaus, mutta ei siinä minusta ollut järkeä neljän kuukauden seurustelun jälkeen. Toihan se sitten tietynlaista dramaattisuutta ja lopullisuutta heidän suhteensa loppuun. Ymmärrän Unnan ajatukset siitä, ettei hän halua elää jonkun jo valmiiksi suunnittelemaa elämää, mutta onko silläkään merkitystä, jos kuitenkin toista rakastaa. Unnasta tuli minusta jotenkin kylmä ja en oikein jaksanut lukea kirjaa hänen näkökulmastaan, mutta silti pidin Unnasta ja siitä kun hän mietti kihlaustaan.

"Voi luoja, Unna ajatteli. Mitä hän oli oikein ajatellut mennessään 17-vuotiaana kihloihin? 

Olisi väärin joutua jonain päivänä hautaan kokeilematta surffaria ensin edes kerran. 

Elämä oli niin lyhyt." -Unna

Eden ja Nemo olivat ihania! (lovable) Just loved them! Nemo oli ihana ja rakastin hänen kykyään sulautua ja kyetä saada muiden faunoidien voimia ja tunnistaa faunoidien eläin. Hän oli myös aivan ihana Unnalle ja ehkä jopa pidin hänestä enemmän kuin Rufuksesta, joka oli minusta liian rajoittava ja mustasukkainen Unnasta. Jotenkin myös Nemon surffari olemus veti minua puoleensa. Myös hänen epävarmuutensa oli söpöä. Eden oli ihanan vahva hahmo ja oli aivan huikasevan ihanaa lukea hänen ja Ronnin välisistä kohtaamisista. Pidin erityisesti heidän make out- sessionistaan ja aijonkin laittaa siitä pätkän tänne ;)

"Ote oli niin vahva, ettei Edenilä olisi mahdollisuutta päästä, vapaaksi, jos faunoidi päättäisi pitää hänet siinä. Jätkä nojasi käsiinsä ja tuijotti Edenin suuta, huulia joilla sekoittui luultavasti molempien verta. Se odotti lupaa, Eden ajatteli ja nyökkäsi hiljaa."

Tarina kantoi hyvin alusta loppuun ja tylsää hetkeä ei ollut. Metsästäjät tosin olivat hyvin pienessä roolissa jos ollenkaan, mikä oli sinänsä sääli ja kun kannessakin luki, että "metsästäjien moraali kylmäävän matala" niin odottelin jotain tapahtuvan, mutta mitään ei oikeastaan heidän osallaan tapahtunut. Paikoin kerronta oli epäselvää ja en jotenkin ottanut tekstistä tolkkua. Tapahtuva asia tapahtui yhdessä hötäkässä ja jälkeenpäin oli olo että Häh! Täh! En tosin valita. Salaman kirjoitustyyli on silti loistava ja en voinut olla itkemättä epilogissa, kun Rufus mietti asioita. Sydämmeni särkyi Rufuksen puolesta ja tuskin tulee korjaantumaan. Loistava kirja jälleen! Seuraavaa osaa odotellessa.

"Sanottiin, että ikävä oli onni. 
Täytyi kokea mielettömiä asioita tunteakseen ikävää." -Rufus