keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Vladimir Nabokov: Lolita

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Lolita kertoo pedofiilin näkökulmasta kertomuksen. Humbert Humbert rakastuu palavasti 12 vuotiaaseen Dolores Hazeen ja tytöstä tulee Humbertille suoranainen pakkomielle. Hänen nymfettinsä, lolitansa jota tämä palvoo ja ihailee. Sattumusten sarjojen vuoksi Lolita ja Humbert päätyvät kulkemaan ympäri Amerikkaa.

Kirja oli järkyttävä. Minua suorastaan etoi lukea joitakin kohtauksia, sillä päähenkilömme aivoissa ei ollut järin mielyttävää olla, hänen nähdessään lapsi tytöt seksuaalisesti kiihottavina. Kerrontatyyli on siis minä kertoja, joka välillä selittää lukijalle ajatuksiaan ja tekojaan. Toisalta tämä tuntuu siltä kuin hän selittelisi omia tekojaan ja motiiveitaan itselleen. Niin sanotusti reasoning with himself.

Kirjassa Humbert pyrki luomaan itsestään kuvan, kuin ei itselleen voisi yhtään mitään, ja että itseasiassa lolita onkin saanut hänet pauloihinsa eikä toisin päin. Eli tämä lolita on vietellyt aikuisen miehen. Hän luo tilan, jossa lukija ei enää näe Humbertin tekoja vääränä, vaan näkee ne vain välttämättömyytenä. Sairaaltahan se tuntuu, mitä tämä mies tekee. Niin lukijalle kuin lolitalle.

Mies on pakkomielteinen ja kärsii mielisairaudesta, tämä ilmenee harhoina ja vainoharhaisuutena. Täyden psykopaatin hahmosta tekee lolitan kuvan sairaanomainen ihannoiminen, suunnitelmallisuus ja laskelmointi. Päähenkilön suurta älyä kuvaa hänen shakkipelinsä. Ongelmana tosin kirjassa tulee se, että hänen kuvatessaan itseään älykkäänä ja melkoisen komeana on, että meillä ei ole parempaa tietoa. Meillä on vain hänen sanansa. Ahdistavin piirre ehkä kuitenkin kirjassa oli pakonomainen lolitan ihailu. Humbert sairaanomaisesti tarkkaili Doloresin painoa ja punnitsi tätä. Reidenympärysmitankin täytyi olla juuri oikea.

Lopussa tuntui kuin Humbert olisi tajunnut, että mitä hän oli tehnyt on väärin. Jollain sairaalla tasolla hän tajusi, että hän on tuhonnut Doloresin lapsuuden, ja mikä tahansa muu on parempaa kuin mitä hän on tytölle tehnyt. Väkivallan astuessa kuvaan ja päähenkilön pää luimussa myöntäessä lyöneensä lolitaa tuntui, jo että ei pahemmaksi voi lolitan kohtalo käydä. On jo tarpeeksi seksuaalinen hyväksikäyttö, mutta lisäksi myös fyysinen väkivalta ja psyykkinen riippuvuus ja ainoa turva on lolitalle Humbert.

Kirjan tiivis tunnelma ei tullut niinkuin trillereissä, siitä pelon jännityksestä, vaan seksuaalisesta jännityksestä. Jännite oli upeasti luotu, vaikkakin se purkautui sairaalla tavalla ja ei voinut ajatella muutakuin, että tämä on väärin, mutta nautinto oli käsinkosketeltavaa.

Kirjoitustyyli on loistava, ja en voinut muutakuin rakastua kirjaan sen kirjoitustavan vuoksi. Se oli upea, yksityiskohtainen olematta kuitenkaan tylsä. Sanan kääntein ja taivutuksineen luotiin yksinkertaisesta lauseesta hyvin hienostunut ja sävytteinen. En voi muutakuin ihmetellä sitä taitoa, jolla teos on käännetty ja siksipä haluan korostaa, että suomentajat Eila Pennanen ja Juhani Jaskari ovat tehneet loistavaa työtä. Kiitos, että olette suomentaneet tämän näin hyvällä laadulla.

Kirjassa täytyy oikeasti miettiä, että onko kaikki vain Humbertin luomaa vaaleanpunaista harhakuvaa. Pitää osata poimia niitä kohtia, joissa näkyy muukin, kuin Humbertin himon sokaisema näkymä. On löydettävä siitä kuvitelmasta ja harhoista se todellisuus. Helposti jää Humbertin sanojen pauloihin ja tuudittautuu siihen pehmoiseen peittoon mihin hän yrittää sinut peitellä. Älä siis kirjaa lukiessa anna Humbertin vietellä sinua.

Pidin erityisesti siis kirjan kuvauksista, ja seuraava kuvaus kirjasta on minusta ihana ja jäi mieleen.

"Eva Rosen, kotikonnuiltaan lähtenyt pikku ranskalainen, oli toisaalta hyvä esimerkki lapsesta, joka ei ole silmiinpistävän kaunis mutta jossa terävänäköinen amatöörikim voi nähdä joitakin nymfettien viehätysvoiman perusaineksia, kuten täydellisen kehitysikävartalon ja harhailevat silmät ja korkeat poskipäät. Hänen kiiltävä kuparinvärinen tukkansa oli yhtä silkkinen kuin Lolitan, ja hänen herkkien maidonvalkoisten kasvojensa piirteet, kirkkaanpunaiset huulet ja hopeakaloina välähtelevät silmäripset olivat vähemmän kettumaiset kuin yleensä meidän rotumme punapäiden suuren klaanin" 
-Humbert

Arvostelu:<3<3<3<3

perjantai 3. lokakuuta 2014

Mur Lafferty: The Shambling Guide to New York City

On muuten pitkä nimi lausua ja pidin kirjan sarjakuvamaisesta kansikuvituksesta.

Shambling guide:ssa Zoe on lähtenyt työnhakuun New York cityyn. Omalla tapaansa myös pakoon entistä elämäänsä. Hän törmää työilmoitukseen, jossa kuvattu työ on kuin luotu hänelle, kuitenkaan häntä ei haluta ottaa töihin. Syytä tähän outoon vastahakoisuuteen ei suostuta antamaan, mutta lopultahan sekin syy paljastuu. Hän ei ole coteria, eli  hän ei ole ihmisusi, vampyyri, vesihaltija, succubus ja incubus eli ei mikään yliluonnolinen olento. Hän ei ole yksi heistä, ja hänestä oletetaan, ettei hän pystyisi sulattamaancoterian olemassaoloa, eikä tekemään New Yorkista matkaopasta juuri coterialle. Toisin kuitenkin käy ja hän pääsee kuin pääseekin töihin kustantamoon.

Monta kertaa mietin, että onko Zoella kaikki muumit laaksossa, mennessään vapaa ehtoisesti ihmissyöjien luolaan, mutta mikäs siinä. Ongelmilta ei vältytä, kun ihminen kohtaa hirviön ja hirviö ihmisen. Asiaan ei auta että, joku hullu haluaa Zoen mahdollisesti hengiltä.

Oi että Zoen hahmo oli ihana. Zoe oli hyvin täynnä elinvoimaa. Hän oli tavallinen nainen tavallisine ongelmineen, ja paha tapa nauttia liikaa viiniä viikolla. Hän oli ihmismäinen ja samaistuttava. Kirjailija oli saanut hänet reagoimaan oikein tilanteissa, ja niin että koki asian voivan tapahtua niin, kuin ne tapahtuivat. Zoe oli välillä vähän hölmö, mutta kuka nyt ei välillä tekisi virheitä? Se on vain inhimillistä. Ihmiset ovat kyllä surkeita verrattuna coteriaan...

Jos en muuta valaistumista tästä kirjasta saanut niin, että olen kuin luotu succubukseksi. Kuka nyt ei haluaisi elää seksuaalisuudesta ja seksistä? Haha :) Mutta oikeasti kirjassa nämä vähän ei niin tunnetut coteria lajit olivat mielenkiintoisempia, kuin perinteiset vampyri ja zombit, sillä he tuntuivat jo liian tutuilta. Hianoa kuitenkin oli etteivät zombit nyt ihan aivottomia ole elleivät ole nälkäisiä.

Pidin kaikista eri coteria hahmoista, ja heistä oli ihana oppia tietämään lisää. Kuka oikeasti keksii, että ilma keijukaiset voivat addiktoitua hajuvesiin, ja jäädä niihin koukkuun kuin huumeeseen? Muutenkin eri mytologioita ja myyttisiä olentoja oli hienosti osattu käyttää ja taustat oltiin selvitetty tarkasti. Ainut joka ehkä jäi hampaankoloon oli Apep jumala, joka on seiis egyptin mytologiassa käärmehahmoinen kaaoksen ruumiillistuma ja jumala. Uskottiin, että maailmanloppu tulee kun Apep syö auringon. Kirjassa se oli vain pahainen käärme, joka halusi kaaoksen luo. Ei sen aiheuttaja.

Pidin paljon siitä, että kirjassa oli otteita valmiista shambling quidesta, mutta se antoi jopa tarinan juonesta liikaa informaatiota etu käteen ja sai tietää asioita, jotka olisi voinut saada selville vasta jälkeen päin. Myöskään otteita ei ihan heti ymmärtänyt alussa, kun ei ymmärtänyt mikä on coteria, mutta se taisikin olla se idea.

"No. I'm going to savor you, Zoe, for as long as you'll let me. 
When you're ready to beg for it, then I'll give it to you." - John the incubi

Arvostelu: <3<3<3<