Marissa Mayer: Scarlet

Tämä on toinen osa The Lunar Chronicle:en. Enismmäisestä osasta Cinder pidin todella paljon, ja siksi minulla oli korkeat odotukset tämän suhteen. Kirja ei todellakaan pettänyt odotuksiani, vaan räjäytti tajuntani. Kirjan kansi on jälleen upea.

Scarletin isoäiti on kadonnut, ja Scarlet ei tiedä mitä tehdä, kuitenkin hän tietää, että hänen täytyy löytää isoäitinsä. Kun kaupunkiin samoihin aikoihin hänen isoäitinsä katoamisen kanssa tulee uusi mies Wolf, joka sanoo pystyvänsä auttamaan Scarlettia. Scarlet ei luota tulokkaaseen, mutta Wolf on ainoa johtolanka, joka hänellä on. Toisaalla taas Cinder pyrkii pakoon vankilastaan, ja yrittää selvittää kuka hän on, ja mitä hän aikoo olla.

Scarlet on tulinen tyttö, tulenpunaisine hiuksineen ja punaisessa hupparissa. Hänen tempperamenttinsa on sähäkkä, ja hän menee nollasta sataan vihaiseksi. Hänen tunne tilansa ovat myös vaihtelevia ja kiinnostavia. Pidin Scarletista todella paljon päähenkilönä. Olihan hän välillä vähän hölmö, mutta hän itsekkin tiedosti asian, mutta totesi vain ettei ole muutakaan vaihtoehtoa.

Wolf on ihana. Hän on vähän hiljainen ei vielä ymmärrä kaikke mitä maailmassa tapahtuu, mutta hänessä on sitä hiljaista turvaa, minkä minä koen hyvin viehättäväksi piirteeksi. Hän on minusta jopa hauskempaa lukemista kuin prinssi Kai. Toienn uusi mies hahmo on captain Thorne, johon heti ihastuin! Lievästi ylimielinen, charmikas ja huvittavaa luettavaa, sillä hän ei oikein ymmärrä, miksei hänen charminsa pure Cinderiin. Pidin todella paljon hänen sarkasmistaan.

Vasta kirjan lopussa Cinderin ja Scarletin tiet kohtaavat, mutta juuri oikeaan aikaan. Pohdin mitä tästäkin tulee, koska Cinder on omanlaisensa pohdiskelija ja hieman ujo, kun taas Scarlet on tempperamenttinen ja sanoo asiat suoraan, mutta tästäkään en vielä tiedä! Pitää lukea kolmas osa!

Kirjan pohdinta oli sykähdyttävää, ja hahmot pohtivat asioita mitkä merkitsevät. Ei varmasti Cinderillä ole helppoa miettiä, mitä hän haluaa tehdä millainen hän haluaa olla. Aikooko hän vain paeta koko elämänsä? Scarletilla taas voiko hän luottaa, onko kaikki vain turhaa?

Tarinahan on siis uudelleen kerrottu punahilkkasatu, ja minusta kirja onnistui loistavasti! Tosin metsästäjää ei ilmeisesti ollut!?!!? En oikein tiedä, mutta jälleen kerran loistava retell, josta ei heti huomannut pohjalla olevaa satua, vaan periaatteessa luodaan täysin uusi satu, joka on edeltäjäänsä parempi.

Kirjailija kykeni upeasti hallitsemaan kahta eri juonta, ja sitä kuinka ne kietoutuivat toisiinsa, ja kuinka niissä aika kului samaa vauhtia. Kirja oli todella hyvin ajoitettu, ja asiat tulivat sopivan kokoisina suupaloina. Kerkesi niin sanotusti pääsemään shokista yli. Kirja ei myöskään paljastanut liikaa asioita, vaan pystyy yhä pitämään salaperäisyyden verhoa yllään, ja koukuttamaan lukijansa. Mayer on upea kirjoittaja, ja hänen englantinsa on sulavaa ja kaunista. Hän käyttää erilaisia adjektiiveja ja termejä ja luo näin oman kirjoitustyylinsä.

Odotan innolla seuraavaa osaa, joka odottaakin jo hyllyssä.

"She could see his fight. His struggle. As clearly as she could see the animal --the wolf--in him. 

As clearly as she could still see the man." -Scarlet

Arvostelu: <3<3<3<3

Jennifer L. Armentrout: Obsidian

Tästä on jo aikaa kun olen lukenut kyseisen kirjan. Haluan kuitenkin kirjoittaa kirjasta arvostelun, sillä tämä on yksi lempikirjoistani, ja kyseinen kirja on lempikirjailijaltani. Tämä oli myös loistava YA kirja.

Katy on ihan tavallinen tyttö, joka joutuu muuttamaan pieneen tuppukylään äitinsä työn perässä, joka on työnarkomaani. Kouluvuosi alkaa hyvin, ja kavereitakin löytyy. Tosin ongelmana tietysti pienellä paikkakunnalla on, että hän on se "uusi" tyttö.

Muutto päivänä Katy päättää olla hyvä naapuri ja mennä tervehtimään. No eiköhän oven avaa paidaton adonis, ja Katy ei voi muutakuin tuijottaa. No tästähän lähtee sitten sellainen pottuilun vyöry että huh. Seuraavana päivänä hän sitten törmää koulussa tähän Daemoniin.

 HEI SPOILERS AHEAD!!!!

Oih eli siis Katyn ja Daemonin henkilökemiat kohtaavat täydellisesti, mutta siinä on vain se ongelma, että se purkautuu pottuiluna. Toisekseen Daemon ei halua tulla lähelle ihmisiä, sillä se voisi olla uhka hänelle tai hänen siskolleen Deelle. Hehän siis ovat Alieneita. Kyllä alienit elävät meidän maailmassamme, meidän joukossamme. Heitä tosin pidetään tarkasti silmällä, jotta he eivät muodosta uhkaa. He pystyvät parantamaan, kulkemaan nopeammin kuin valo, sekä korjaamaan asioita, periaatteessa peruuttamalla aikaa. Heidän todellinen muotonsa on puhdasta valoa ja jokainen omaa vähän erilaisia kykyjä. Heidän vihollisensa ovat Arumeita, jotka ovat taasen varjoa ja pahoja.

Katy siis ei aluksi tiedä alieneista, mutta asia paljastuu sen vuoksi, että hän meinaa kuolla ja Daemon pelastaa hänet. Katy oli todella samaistuttava hahmo. Hän on kirjanörtti, joka pitää kirjablogia ja on vähän hajamielinen. Välillä hahmona hän oli kuitenkin liian kömpelö, ja en pitänyt siitä, että hän takertui liiaksi pikkuseikkoihin ja oli pitkävihainen.

Ahhhhhh.... Daemon, mitä voisinkaan hänestä sanoa. No todella seksikäs, hottis, alien ja suojeleva. Mitä muutakaan voi pyytää. Ainiin ja todella ihana luonne, joka on vähän nasty, mutta pottuilun takana on huvittunut sävy. Lisäksi kirjan lopussa on kirjoitettu Daemonin näkökulmasta muutama kohtaus, joka avaa loistavasti vielä lisää asioita Daemonin kannalta, ja auttaa ymmärtämään motiiveita hänen tekojensa takana.

Pidin kovasti Dee:stä, koska hän on todella energinen ja iloinen. Hän on Katyn tukena ja ihana vastapaino Daemonin epäilevälle luonteelle. Dee tuntuu ottavansa elämästä kaiken irti ja nautin hänen iloisuus piikeistään kirjassa.

Katy ja Daemon ovat vain täydellisiä. Pidän heidän sanailustaan ja siitä, että tässä ensimmäisessä kirjassa he eivät ala edes seurustelemaan. He ovat kyllä läheisiä, mutta suhde ei kehity liian nopeasti, mistä pidän kovasti. Se kehittyy vähän kuin varkain, mutta vaikka he ovatkin kuin ruutitynnyri ja tuli ja saattavat räjähtää minä hetkenä hyvänsä, niin on mukavaa, että asiat otetaan vakavasti.

Armentrout on hyvä kirjoittaja, ja nautin hänen teostensa lukemisesta. Hän luo hyvin hahmot, ja heihin on todella helppo samaistua. Kuitenkaan hahmot eivät ole liian realistisia, jolloin antaa sellaisen fantasia fiiliksen. Kuitenkin pysyy nykymaailmassa.



Arvostelu:<3<3<3<3

Gena Showalter: Alice in zombieland

Minulla taitaa olla jokin ongelma O.o jos vain näenkään jossain nimen Alice tai tiedän asian liittyvän jotenkin Alice in wonderlandiin, niin minun on aivan pakko saada lukea teos. Ostin jopa alkuperäisen Alice in wonderlandin. Kaikki alkoi Splinteredistä. Rakastuin jälleen kansikuvaan. En oikeastaan tyttöön siinä, vaan siihen, että se on pelikortti ja jokainen maa on kuvattuna. Minusta kansi on vain nerokas. No mutta asiaan.

Kirja kertoo Alicesta, jonka isä on vainoharhainen ja pelkää hirviöitä. Heillä on tarkka sääntö, että ulos ei saa mennä koskaan pimeän jälkeen ja kukaan ei enää poistu pimeäntultua talosta. Kuitenkin Alice saa suostuteltua koko perheen lähtemään katsomaan siskonsa Emmin baletti esitystä. Kaikki ei kuitenkaan pääty hyvin. Seuraavana aamuna Alice herää ja sairaalasta. Hänellä ei ole enää perhettä. Hänen täytyy muuttaa isovanhempiensa luokse ja vaihtaa koulua.

Ensimmäisenä päivänä koulussa kesän jälkeen. Alicen ja Colen katseet kohtaavat, ja intohimoinen suudelma kohtaus alkaa. Olo oli hieman kuin puulla päähän lyödyllä, mutta paljastui, että se oli vain näky. Mutta tästä komppaan siihen, että kirjan romantiikka oli ailahtelevaa. Suudelmakohtaukset olivat hieman oudoissa paikoissa, ja jotenkin, vaikka ne olivat näkyjä niin ne olivat siihen kirjan vaiheeseen usein liian intohimoisia. Ymmärrän, että ne olivat näkyjä, ja että sen vuoksi Colen ja Alicen suhde lähti niin nopeaan nousuun, mutta kuin seinään se sitten pitkäksi aikaa meni sivuun. Tällekkin löytyy kyllä myöhemmin selitys.

Alussa oli tunne etten voinut laske kirjaa käsistäni. 200 sivua meni hujauksessa, mutta tämän jälkeen alkoi jo tulla vaikeuksia, ja kirja lakkasi minun miellyttämiseni. Jotenkin kirjasta tuli vain zombeja zombeja zombeja... Ja niiden tappamista. Naah. Pidin enemmän lukea kaikkien sanailusta, ja minusta alku oli hyvin kirjoitettu. Menetys ja katumus ovat käsin kosketeltavina ja paksuna sumuna ympärillä ja vie mukanaan. Kuin yrittäen hukuttaa lukijan.

Zombit olivat mielenkiintoisia, sillä kyllä he olivat eläviäkuolleita, mutta he olivat henkiä, joihin ei voi ruumiillisesti vaikuttaa, vaan niiden tappamiseksi pitää itsekkin olla henkimuodossa. Kaikki eivät pysty nähdä niitä, mutta jotkut pystyvät syntymästään lähtien ja jotkut vasta traumaattisten tapahtumien jälkeen. Nämä jotka näkevät ja tappavat zombeja ovat eri vahvuisia.

Alice oli hauska sarkastinen hahmo, jolla oli paha suu. Hän välillä sanoi asioita, joita ei oikeasti tarkoittanut sanoa, mutta minkäs sitä voi. Traumaattinen kokemus muutti Alicea, mutta eiköhän se muuttaisi ketä vain ja siksi hahmo tuntuikin aidolta. Pidin hänen asenteestaan muihin ihmisiin. Se ei ollut ylimielinen, vaan muut huomioon ottava.

Kirja on nuorten kirja, mutta en siltikään pitänyt siitä, että heidän lähettäessään tekstiviestejä seassa oli U eli you ja C eli see ja muutenkin lyhenteitä, joita nuoret käyttävät. En myöskään pitänyt siitä, että se suoraan liitettiin nykymaailmaan sanomalla, Alicen lukevan Iron fay serietä. Pidin siitä, että lopussa oli biisejä, joita löytyy Alicen Ipodista.

Tämä on kirjoja, joissa ei kannata kiintyä liikaa henkilöhahmoihin, Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu.

Kokonaisuudessaan hyvä, mutta jostain syystä ei kuitenkaan iskenyt minuun niin lujaa, että haluaisin lukea seuraavat osat. Myöskään Alice in wonderland ei näkynyt kirjassa paljoakaan, ja ei mitenkään näkynyt kirjan juonessa, mikä sinänsä oli hyvä. Ainoa, minkä itse huomasin yhteydeksi alkuperäiseen oli maininta valkoisesta kanista.

"Every day the clock ticked ---- or not. The end could come in a heartbeat. 

A blink, a breath, a second. Gone, gone, gone."

Arvostelu: <3<3<

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kiinnostuin kirjasta, vasta kun se ilmestyi pokkarina. Kiinnitin huomioni kanteen, jossa oli vaaleahiuksinen tyttö kaukaisuuteen katsomassa. Silmissä heijastuu henkilö. Kiinnostuin heti, sillä kauniit silmät kirjan kannessa jostain syystä vetoavat minuun kovin. En oikein pidä alkuperäisestä kannesta, sillä siitä ei tule mieleen tyyneys ja vesi, mutta siitä kyllä tulee mieleen teehuone.

Noria on teemestarin tytär ja vastoin kaikkia traditioita hänestä, tytöstä on tulossa teemestari. Asiaa ei paljoa vastusteta, mutta se herättää outoja katseita. Eletään yhteiskunnassa, jossa vesi on lopussa, ja tarkaan säädeltyä armeijan toimesta. Teemestarien tehtävä on iät ja ajat ollut olla veden vartioita ja tehtävä on nyt siirtymässä Norian harteille. Hänestä tulee veden, lähteen vartija. Hänen olisi kyettävä suojelemaan lähdettä, vaikka armeija etsiikin sitä, ja on vaarallisa  olla veden vartija, veden ollessa vähissä ja veden piilottelusta voi saada kuolemantuomion. Noria joutuu tehdä valinnan. Lähteäkkö pois äidin luokse miellyttäen näin äitiään, vai jäädä veden vartijaksi isän mieliksi, vai mennä omaa tietään, mistä ei ole vielä mitään tietoa, mikä se on.

Kirja on kirjoitettu kauniisti. Se ikään kuin soljuu. Teksti vain virtaa eteenpäin, ja ei huomaakkaan, kun teksti vain etenee huomaamatta. Pidin tyylistä todella, sillä se oli hyvin seesteistä ja siinä oli jotain syvää hiljaisuutta, joka antoi rauhan. Kirja oli alusta loppuun rauhallinen, mutta jostain syystä tuntui, kuin kirjassa ei olisi ollut kohokohtaa. Kirja oli pikemminkin kuin virta, jossa oli nopeita vilkkaita kosken pätkiä ja suvantoja. Kirja kuitenkin piti hienosti tyylinsä alusta loppuun.

Pidin Noriasta hänen hahmostaan hänen ajatuksistaan. Hän oli omanlaisensa, ehkä välillä vähän naiivi ja sen vuoksi varomaton. Minusta Noria oli vahva hahmo loppuun asti. Hän oli myös erityisen rohkea. Jokainen ymmärtää kyllä sen lopussa. En pitänyt sotilaista tai sotilasvallasta. Se oli julmaa, mutta hädässä ihminen on julmimmillaan, ja kun ihminen tietää olevansa paremmassa asemassa kuin toinen, helposti ihminen käyttää asemaansa väärin. On tietenkin niitä, jotka eivät käytä, mutta lopulta ihminen on itsekäs olento. Kirjassa tämäkin tulee esiin.

Opin paljon kirjasta. Opin paljon vedestä. Muutakuin mitä koulu opettaa. Koulu opettaa veden molekyylirakenteen, sen että se on kiinteää, nestettä ja höyryä, mutta se ei kerro sinänsä mitään vedestä, ei sen luonteesta. Kirjan myötä vettä osaa arvostaa uudella tavalla. Pidin kyseisestä ajatuksesta hyvin paljon, ja siksi halusin laittaa tämän, vaikka se onkin aika alussa kirjaa.

"Kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa toisistaan, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä niistä meidät on lopulta tehty: veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Vedellä ei ole alkua tai loppua, mutta kuolemalla on molemmat. Kuolema on molemmat. Toisinaan kuolema kulkee kätkettynä veteen, ja toisinaan vesi karkottaa kuoleman, mutta ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä."

Arvostelu: <3<3<3<

Tähän kirjaan jostain syystä sopii Vocaloidi kappale Can't I Even Dream. Video, tai laulu ei ole tekemäni ja video ei ole omani. Kappaleessa on kuin vesipisaroita tipahtelisi.

Edited by Christine Johnson: Grim

Kirja koostuu Grimin saduista, jotka on uudelleen kerrottu novelleina nuortenkirjailijoiden näkökulmasta. Tarinoihin on lisätty jokin synkkä juonen käänne ja ne eivät välttämättä täysin kunnioittaneet alkuperäisiä satuja, mutta kuitenkin saivat loistavasti tuotua alkuperäissatuun jotain uutta ja ihmeellistä. Joissain novelleissa oli hyvin vaikeaa tunnistaa, että mikä satu on kyseessä. Esimerkiksi Better oli vaikea, ja piti internetistä etsiä, mikä satu oli kyseessä. Arvioin kirjan kokonaisuutta ja arvioin myös jokaisen sadun nopeasti erikseen. Kirjan ulkoasu on lumoava ja pinta kovakantisuudestaan huolimatta ihanan tuntuinen.

Kokonaisuudessaan kirja on loistava, ja jos pitää satujen uudelleen kerronnasta suosittelen 100%. Hallittu kokonaisuus, mutta jotkin sadut tuntuivat sulautuvan toisiinsa, kun taas jotkin sadut tuntuivat omaperäisyydellään hyppäävän silmille, mikä oli minusta mukavempaa, kuin lukea tasapaksua tekstiä, mikä ei sinänsä ole millään tasolla ihmeellistä. Yllätykselliset olivat kivoja, joistain näkyi selkeästi, että kirjailija ei joko ole hyvä kirjoittamaan a)novelleja tai b) valitsi väärän sadun. Jotkut kirjailijat taas tekivät nappisuorituksen. Ihanaa oli, että novelleissa oli eri kirjailijat, joten jokainen satu oli om yksilönsä, ja kirjoitukseltaan ja sanonnoiltaan erilaisia. Näkyi selkeästi tarinan sielu.

The Key~
En oikein pitänyt tästä. Odotin innolla, sillä tästä sadusta olisi saanut vaikka mitä, mutta satu kävi selväksi liian helposti ja loppu ratkaisu oli liian helppo. Kuitenkin kerronnassa oli ihan mielenkiintoisia vivahteita.

Figment~
Rakastin tätä! En tunnistanut satua, kuin vasta lopussa, mutta siinä vaiheessa minulla oli kyyneleet silmissä, ja oli ihmeellistä, kuinka kirjailija sai 35 sivussa minulle aikaan kyynel silmät. Eli loistavaa kerrontaa ja satua oli hyödennetty täydellisesti.

The Twelfth girl~
Satu tuli hyvin esiin ja oli mielenkiintoista, kuinka tuo pakopaikka ei ollutkaan sitä, mitä halutaan. Toinen asia oli, että suosittuna olemisella on hintansa.

The Raven Princess~
Pidin tässä oli satumainen tunnelma, eikä tarinaa oltu siirretty nykyaikaan, mutta toisaalta tuntui, kuin mitään muutosta alkuperäiseen ei olisi tapahtunut.

Thinner than water~
Suorastaan ahdistava... Tunnelma oli todella ahdistava ja kyllähän se alkuperäisessäkin sadussa on, mutta tästä sadusta olisi voinut saada niin paljon kauniinpaa, ja en pitänyt tämän lopusta.

Before the rose bloomed: A Retelling of the snow queen~
Tämä oli todella hauskalla tavalla kerrottu. Se oli oudosti tauotettu ja tauotukset tulivat niin, että tuli vaikutelma runosta, vaikka ei ollutkaan milään tavalla runo.

Beast/Beast~
Pidin beastin erilaisesta olomuodosta, johon oli liittyneenä luonto. Lopetus oli aivan täydellinen.

The Brothers pigget~
Pidin kirjoitustyylistä, mutta päähenkilö oli yksinkertainen ja syytteli muita. Tarinan loppu oli ennalta arvattava.

Untethered~
Totuuden tullessa ilmi on shokissa. Tämä oli kirjoitettu niin hyvin, ettei sitä tajunnut kuin vasta lopussa. En tosin vieläkään tiedä mihin satuun tämä perustui

Better~
Yksi parhaista! Tämä poikkesi muista. Tämä oli suorastaan kamala, mutta niinhän ihmiset ovat. Pahoja. Eikö meidän siis pitäisi olla parempia?

Light it up~
Perinteistä Hannua ja Kerttua ei siitä sen enempää...

Sharper than a serpent's tongue~
Pidin kirjoitus tavasta ja siitä, koska laittoi pohtimaan, mikä on loppujen lopuksi lahja ja mikä kirous.

A real boy~
Rakastuin robottiin.com, kuinka aloinkaan tämän takia miettimään sitä, että miten tulevaisuudessa, kun on androideja ja kyborgeja sun muita, niin entä kun rakastuu robottiin. Vaikke se ole ihminen, mutta kuitenkin inhimillinen? Pidin tästä, koska tämä laittoi ajattelemaan.

Skin trade~
Olen yhä kujalla, että mitä tässä oikein edes tapahtui.

Beauty and the chad~
HAuska idea hauskasti totetutettuna, mutta hetki meni ymmärtää idea ja päästä ideaan kiinni. Harmittaa Chadin takia, sillä ei tiedä pääseekö hän enää takaisin.

The Pink: A Grimm story~
Pidin tarinan rakenteesta ja sen osista. Tarina koostui kauniista pienistä palasista, jotka kutoutuivat kauniiksi kankaaksi. Ei silti yltänyt suosikkeihini.

Sell out~
Vihdoin joku kirjoittaa prinsessa sadun prinssin näkökulmasta! Kuinka ihanaa oli lukea Lumikki, mutta prinssin näkökulmasta, jonka täytyy suudella täysin ventovierasta. Miltä se sinusta tuntuisi?

"I steal the last breath from these lungs. I steal the last beats of this heart." -Better

Arvostelu: <3<3<3

Kiera Cass: The Elite

Luin tämän toisen osan The Selection sarjasta. Kirja trilogianhan perus ajatus on unelmien poikamies paitsi, että tässä sarjassa sen on Illean valtakunnan prinssi Maxon. Päähenkilömme America on osallisena tässä kilpailussa prinssin sydämestä ja enää on The elite jäljellä, eli kuusi viimeistä kilpailijaa. Heidän joukostaan prinssi Maxonin pitäisi löytää the one, se oikea.

Kirjan toinen osa jatkuu melkein suoraan ensimmäisestä kirjasta. Päähenkilömme America on hieman hämillään, koska hän ei välttämättä tiedä mitä haluaa tulevaisuudeltaan. Häntä pelottaa, että mitä jos hänestä tulisikin prinsessa mitäs sitten? Olisiko hänestä prinsessaksi. Kaikki sanovat kirjaimellisesti kaikki, ettei hänestä ole siihen, mutta America päättää yrittää.

Kirjan juoni menee tasapainoisesti, mutta en pitänyt tyylistä, jossa vaihtui yhtäkkiä tarinan suunta täysin toiseen. Ensimmäisessä hetkessä ollaan niiin Maxoniin ihastuneita ja kuvitellaan jo tulevaisuutta, ja sitten ollaankin kiinni Aspenissa jälleen. Pidin kohtauksista, missä tyttöjä opetettiin, ja kun heidän piti suunnitella juhlallisuuksia. Pidin myös tyttöjen välisestä dynamiikasta, ja siitä kohtauksesta, kun American naiivit ajatukset pysäytetään seinään, herättämällä tämä siihen, että kyseessä on kilpailu.

America ei oikein osaa ajatella selkesästi tai järjellä. Hän on kirjassa liian tunteidensa vietävissä ja pitää ensimmäistä ajatustaan asiasta sinä ainoana oikeana, eikä suostu näkemään omien väärien johtopäätöstensä läpi, vaikka hänelle sanotaan päin naamaa asioiden todellinen luonne. Vähän typerältä se tuntuu. Tuntuu myös, että hän haluaa nähdä Maxonissa sen pahimman, eikä olettaa hyvää. Jälleen törmäsin siihen ongelmaan, että America oli hyvin epävarma ihminen. Hänelle tuli hetkiä jolloin hän tiesi, että Maxon on se oikea, mutta seuraavassa hetkessä kaikki menee päälaelleen ja mennään itkemään Aspenille. Minusta ei ole myöskään reilua, että America laittaa Maxonin odottamaan, ja leikitteleen niin Maxonin kuin Aspenin välillä.

Vaikken oikein pidäkkään Aspenista ja olen täysin Maxonin puolella, mutta kyllä kävi sääliksi Aspenia. America antaa todella paljon turhaa toivoa, ja Aspen sokeasti luottaa tuohon toivoon mikä hänelle heitetään. Aspen urhoollisesti seisoo vasrtomassa tuota ihanaa Meriään, joka on jo ihastunut toiseen, mutta ei halua sitä itsellekkään myöntää.

Lucy's smile was sad. "It's the most wonderful and terrible thing that can ever happen to you," she said simply. "You know that you've found something amazing, and you want to hold on to it forever: and every second you have it, you fear the moment you might lose it."

I sighed softly. She was absolutely right.

Love is beautiful fear. 

-The Elite; Lucy and America

Arvostelu: <3<3<

Vladimir Nabokov: Lolita

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Lolita kertoo pedofiilin näkökulmasta kertomuksen. Humbert Humbert rakastuu palavasti 12 vuotiaaseen Dolores Hazeen ja tytöstä tulee Humbertille suoranainen pakkomielle. Hänen nymfettinsä, lolitansa jota tämä palvoo ja ihailee. Sattumusten sarjojen vuoksi Lolita ja Humbert päätyvät kulkemaan ympäri Amerikkaa.

Kirja oli järkyttävä. Minua suorastaan etoi lukea joitakin kohtauksia, sillä päähenkilömme aivoissa ei ollut järin mielyttävää olla, hänen nähdessään lapsi tytöt seksuaalisesti kiihottavina. Kerrontatyyli on siis minä kertoja, joka välillä selittää lukijalle ajatuksiaan ja tekojaan. Toisalta tämä tuntuu siltä kuin hän selittelisi omia tekojaan ja motiiveitaan itselleen. Niin sanotusti reasoning with himself.

Kirjassa Humbert pyrki luomaan itsestään kuvan, kuin ei itselleen voisi yhtään mitään, ja että itseasiassa lolita onkin saanut hänet pauloihinsa eikä toisin päin. Eli tämä lolita on vietellyt aikuisen miehen. Hän luo tilan, jossa lukija ei enää näe Humbertin tekoja vääränä, vaan näkee ne vain välttämättömyytenä. Sairaaltahan se tuntuu, mitä tämä mies tekee. Niin lukijalle kuin lolitalle.

Mies on pakkomielteinen ja kärsii mielisairaudesta, tämä ilmenee harhoina ja vainoharhaisuutena. Täyden psykopaatin hahmosta tekee lolitan kuvan sairaanomainen ihannoiminen, suunnitelmallisuus ja laskelmointi. Päähenkilön suurta älyä kuvaa hänen shakkipelinsä. Ongelmana tosin kirjassa tulee se, että hänen kuvatessaan itseään älykkäänä ja melkoisen komeana on, että meillä ei ole parempaa tietoa. Meillä on vain hänen sanansa. Ahdistavin piirre ehkä kuitenkin kirjassa oli pakonomainen lolitan ihailu. Humbert sairaanomaisesti tarkkaili Doloresin painoa ja punnitsi tätä. Reidenympärysmitankin täytyi olla juuri oikea.

Lopussa tuntui kuin Humbert olisi tajunnut, että mitä hän oli tehnyt on väärin. Jollain sairaalla tasolla hän tajusi, että hän on tuhonnut Doloresin lapsuuden, ja mikä tahansa muu on parempaa kuin mitä hän on tytölle tehnyt. Väkivallan astuessa kuvaan ja päähenkilön pää luimussa myöntäessä lyöneensä lolitaa tuntui, jo että ei pahemmaksi voi lolitan kohtalo käydä. On jo tarpeeksi seksuaalinen hyväksikäyttö, mutta lisäksi myös fyysinen väkivalta ja psyykkinen riippuvuus ja ainoa turva on lolitalle Humbert.

Kirjan tiivis tunnelma ei tullut niinkuin trillereissä, siitä pelon jännityksestä, vaan seksuaalisesta jännityksestä. Jännite oli upeasti luotu, vaikkakin se purkautui sairaalla tavalla ja ei voinut ajatella muutakuin, että tämä on väärin, mutta nautinto oli käsinkosketeltavaa.

Kirjoitustyyli on loistava, ja en voinut muutakuin rakastua kirjaan sen kirjoitustavan vuoksi. Se oli upea, yksityiskohtainen olematta kuitenkaan tylsä. Sanan kääntein ja taivutuksineen luotiin yksinkertaisesta lauseesta hyvin hienostunut ja sävytteinen. En voi muutakuin ihmetellä sitä taitoa, jolla teos on käännetty ja siksipä haluan korostaa, että suomentajat Eila Pennanen ja Juhani Jaskari ovat tehneet loistavaa työtä. Kiitos, että olette suomentaneet tämän näin hyvällä laadulla.

Kirjassa täytyy oikeasti miettiä, että onko kaikki vain Humbertin luomaa vaaleanpunaista harhakuvaa. Pitää osata poimia niitä kohtia, joissa näkyy muukin, kuin Humbertin himon sokaisema näkymä. On löydettävä siitä kuvitelmasta ja harhoista se todellisuus. Helposti jää Humbertin sanojen pauloihin ja tuudittautuu siihen pehmoiseen peittoon mihin hän yrittää sinut peitellä. Älä siis kirjaa lukiessa anna Humbertin vietellä sinua.

Pidin erityisesti siis kirjan kuvauksista, ja seuraava kuvaus kirjasta on minusta ihana ja jäi mieleen.

"Eva Rosen, kotikonnuiltaan lähtenyt pikku ranskalainen, oli toisaalta hyvä esimerkki lapsesta, joka ei ole silmiinpistävän kaunis mutta jossa terävänäköinen amatöörikim voi nähdä joitakin nymfettien viehätysvoiman perusaineksia, kuten täydellisen kehitysikävartalon ja harhailevat silmät ja korkeat poskipäät. Hänen kiiltävä kuparinvärinen tukkansa oli yhtä silkkinen kuin Lolitan, ja hänen herkkien maidonvalkoisten kasvojensa piirteet, kirkkaanpunaiset huulet ja hopeakaloina välähtelevät silmäripset olivat vähemmän kettumaiset kuin yleensä meidän rotumme punapäiden suuren klaanin" 

-Humbert

Arvostelu:<3<3<3<3

Mur Lafferty: The Shambling Guide to New York City

On muuten pitkä nimi lausua ja pidin kirjan sarjakuvamaisesta kansikuvituksesta.

Shambling guide:ssa Zoe on lähtenyt työnhakuun New York cityyn. Omalla tapaansa myös pakoon entistä elämäänsä. Hän törmää työilmoitukseen, jossa kuvattu työ on kuin luotu hänelle, kuitenkaan häntä ei haluta ottaa töihin. Syytä tähän outoon vastahakoisuuteen ei suostuta antamaan, mutta lopultahan sekin syy paljastuu. Hän ei ole coteria, eli  hän ei ole ihmisusi, vampyyri, vesihaltija, succubus ja incubus eli ei mikään yliluonnolinen olento. Hän ei ole yksi heistä, ja hänestä oletetaan, ettei hän pystyisi sulattamaancoterian olemassaoloa, eikä tekemään New Yorkista matkaopasta juuri coterialle. Toisin kuitenkin käy ja hän pääsee kuin pääseekin töihin kustantamoon.

Monta kertaa mietin, että onko Zoella kaikki muumit laaksossa, mennessään vapaa ehtoisesti ihmissyöjien luolaan, mutta mikäs siinä. Ongelmilta ei vältytä, kun ihminen kohtaa hirviön ja hirviö ihmisen. Asiaan ei auta että, joku hullu haluaa Zoen mahdollisesti hengiltä.

Oi että Zoen hahmo oli ihana. Zoe oli hyvin täynnä elinvoimaa. Hän oli tavallinen nainen tavallisine ongelmineen, ja paha tapa nauttia liikaa viiniä viikolla. Hän oli ihmismäinen ja samaistuttava. Kirjailija oli saanut hänet reagoimaan oikein tilanteissa, ja niin että koki asian voivan tapahtua niin, kuin ne tapahtuivat. Zoe oli välillä vähän hölmö, mutta kuka nyt ei välillä tekisi virheitä? Se on vain inhimillistä. Ihmiset ovat kyllä surkeita verrattuna coteriaan...

Jos en muuta valaistumista tästä kirjasta saanut niin, että olen kuin luotu succubukseksi. Kuka nyt ei haluaisi elää seksuaalisuudesta ja seksistä? Haha :) Mutta oikeasti kirjassa nämä vähän ei niin tunnetut coteria lajit olivat mielenkiintoisempia, kuin perinteiset vampyri ja zombit, sillä he tuntuivat jo liian tutuilta. Hianoa kuitenkin oli etteivät zombit nyt ihan aivottomia ole elleivät ole nälkäisiä.

Pidin kaikista eri coteria hahmoista, ja heistä oli ihana oppia tietämään lisää. Kuka oikeasti keksii, että ilma keijukaiset voivat addiktoitua hajuvesiin, ja jäädä niihin koukkuun kuin huumeeseen? Muutenkin eri mytologioita ja myyttisiä olentoja oli hienosti osattu käyttää ja taustat oltiin selvitetty tarkasti. Ainut joka ehkä jäi hampaankoloon oli Apep jumala, joka on seiis egyptin mytologiassa käärmehahmoinen kaaoksen ruumiillistuma ja jumala. Uskottiin, että maailmanloppu tulee kun Apep syö auringon. Kirjassa se oli vain pahainen käärme, joka halusi kaaoksen luo. Ei sen aiheuttaja.

Pidin paljon siitä, että kirjassa oli otteita valmiista shambling quidesta, mutta se antoi jopa tarinan juonesta liikaa informaatiota etu käteen ja sai tietää asioita, jotka olisi voinut saada selville vasta jälkeen päin. Myöskään otteita ei ihan heti ymmärtänyt alussa, kun ei ymmärtänyt mikä on coteria, mutta se taisikin olla se idea.

"No. I'm going to savor you, Zoe, for as long as you'll let me. 

When you're ready to beg for it, then I'll give it to you." - John the incubi

Arvostelu: <3<3<3<

Rachel Hawkins: Rebel Belle

Tästäkin kirjasta on aikaa kun olen sen lukenut. Tilasin tämän kirjan vain sen kansikuvan takia. Kuinka upea. Se on vaaleanpunainen ja siinä on rusetteja mutta, kun katsoo tarkemmin niin huomaa, että kuvassa on isketty tikari pitämään kiinni rusetista. Muutenkin pidin kirjan ajatuksesta paljon.

Rebel Belle kertoo Harper Price nimisestä tytöstä, joka on itse täydellisyys. Täydelliset arvosanat, täydellinen perhe, täydelliset ystävät ja tietysti täydellinen poikaystävä ja mikään ei voi pilata tätä täydellisyyden määrää. No tietysti voi... Ja pitääkin mikä se sellainen kirja olisi, jossa kaikki olisi täydellistä. Eli koulun tanssiaisissa Harperin mennessä vessaan tuleekin vessaan koulun talonmies taistellen sapelein historian opettajaa vastaan. Ei siinä kaikki talonmies kuolee ja siirtää voimansas ja raskaan taakkansa Harperin harteille.

Vähemmästäkin tulee olo, että mitähän ****** mutta tämä lyö kyllä kaikki kirjat laudalta. Asetelma oli todella outo ja siis Harperistahan tulee Paladin, eli hän saa super voimakkuuden ja kestävyyden. Eipä hän oikeastaan koko kirjan aikana tunnu voimiaan käyttävän, vaan välttelee niiden käyttöä. Ymmärrettävää, mutta kirjan juonikaari on niin kulunut, että ihan itketti. Ooh la la päähenkilö saa maagisia voimia -> hänen elämän tehtäväkseen tulee suojella vihaamaansa henkilöä -> Hän saa kuulla mentorilta voimistaan ja häntä koulutetaan -> Loppuhuipennukseksi viimeinen taistelu -> ja ooh maailma on pelastettu. Oikeasti?

Kaiken tämän edellä mainitun lisäksi kirjaan on vielä sotkettu kreikan mytologian oraakkeli. Joka ei mitenkään liity paladineihin. Ja oraakkelit olivat palvottuja, ei vanottuja ja heitä ei pelätty, ja jotenkin Kreikka ei sopinut kuvaan. Kirjan kerronta tyyli oli minusta myös rasittava, sillä Harper selitti asioita sinulle lukijalle. Välillä taas kerrottiin tapahtumista normaalisti, ja ei pysynyt enää mukana, että miten päin tässä ollaan.

Harper oli ihan mukava hahmo, mutta vaikutti hieman pinnalliselta, ja ei lopultakaan tuntunut syvälliseltä hahmolta, johon olisi jotain samaistuttavaa. Jotenkin tuli jopa mieleen se ilkeä blondi koulusta, joka arvostelee muita. Romantiikka kirjassa ei herättänyt minuun tunteita, ja se sai vain ajattelemaan, että hei haloo. Tietysti kaksi toisiaan niin kovasti vihaavaa rakastuu toisiinsa. Se on tätä kohtaloa ja viha-rakkaus-suhdetta. Mitään syvällisempää ei sitten löytynytkään tästä suhteesta. Eikä koko kirjasta. Ei ainoatakaan ajatusta, jonka voisin laittaa quoteksi. Minusta ehkä vähän säälittävää... ja kertoo paljon kirjan pinnallisuudesta jälleen.

David oli kyllä kiva hahmo, mutta vaikutti vähän nössöltä. Hän ei oikein tuntunut ottavan omasta elämästään mitään ohjia ja antoi vain kaiken tapahtua tai hyväksyi ne hiljaa. En siis pitänyt oikein hänen hahmostaankaan, joten kun lukee kirjaa, jonka päähenkilöstä eikä edes miespäähenkilöstä liiemmin välitä, niin eipä siitä lukemisesta tule mitään.

Lopetus oli jopa ylidramaattinen ja jätti selkeästi viestin: Osta seuraava kirja! En oikein pidä siitä, että tulee olo että käsketään ostamaan seuraava kirja. Toisekseen loppu asetelma oli loppujen lopuksi naurettava ja jotenkin eni jäänyt halua lukea seuraavaa osaa.

Ilmeisen selväksi on käynyt etten pitänyt kirjasta kovinkaan paljoa. Plussaa tulee siitä, että käytettiin paladineja, ja sekin oli kyllä säälittävä yritys, joka lopahti ensialkuun.

"I feel like now would be a good time to use the F-word." -David

Tuo quote kyllä sopii mielipiteeseeni kirjasta...

Arvostelu:<3<3

Runoutta hiljaiselle hetkelle jatkuu...

Dark dreams

Oh Love

      bitter sweet love.

Take me

      into the dark night.

Make me

      scream in lust.

Force me

      to love you.

Don't let me

      run away from you.

Demand me

      to call your name.

Sing me

      a sweet lullaby.

Lull me

      into dark dreams.

Because you are my darkness.

Kiera Cass: The Selection

Tästä on jo aikaa kun luin tämän kirjan, mutta en ole tajunnut laittaa mitään blogiini. Plus tuli tilattua tämän toinen ja kolmas osa eli The Elite ja The One. Ja kuten nimestä voi huomata kirja on englanniksi.

The Selection kertoo tulevaisuuden kuningaskunnasta, jossa prinssi on tullut naimaikään. Illeassa eli kyseisessä valtakunnassa on ollut tapana valita kuningatar selectionilla, johon nuoret naimaikäiset tytöt saavat osallistua arvontaan, josta valitaan 35 ehdokasta. Heidän joukostaan pitäisi löytää prinssille se oikea. Vasten tahtoaan selectioniin joutuu osallistumaan America Singer. Hänellä olisi muita suunnitelmia ja tulevaisuus poikaystävänsä kanssa, joka tosin hänet jättää jo ennen kuin hänet valitaan selectioniin. American matka menee linnaan ja jo lentokentällä huomataan kilpailusta tulevan kovaa. Kuka nappaakaan prinssi Maxonin sydämmen?

Tässä on suorastaan nerokas idea. Moni tietää ohjelmaformaatin unelmien poikamies, ja kuinka moni nainen tavoittelee tämän sydäntä. Tässä täysin sama idea, mutta tavoiteltu poikamies on maan prinssi! Eli nyt täytyykin sitten prinssin vain selvittää kuka voisi häntä oikeasti rakastaa, ja ketä hän voisi rakastaa. Puhumattakaan siitä, että hänen pitää osata tunnistaa ne, jotka hamuavat vain valtakunnan kruunua. Kaiken kukkuraksi kirja on vielä dystopia ja kirjassa on ihmisten epätasa-asrvosta ja siitä, kuinka asiat voisivat olla toisin.

Kirja on myös kerronnaltaan miellyttänyt minua, mutta päähenkilö osasi olla väillä hieman hermoillekäyvä. Tunnelma oli ihana ja oli ihanaa, kuinka kuvailtiin palatsia ja asuaja ja ihmisiä. Ihmissuhde draamat olivat minusta onnistuneesti rakennettuja ja pidin siitä, kuinka Americalla oli erikoisasema, mutta kuitenkin roikkui kielekkeen partaalla. Puhumattakaan tästä kannesta! Se on aivan upea ja kertoo kirjasta paljon.

Täytyy kyllä valittaa päähenkilön nimestä... America Singer. Oikeasti se kuulostaa hyvin tyhmältä ja tuntuu tyhmältä puhutella toista Americana. Onhan siis taustalla se, että Nykyinen kuningaskunta on entisen Amerikan päällä ja Amerikka oli vapaa maa. Lempinimi jopa meni eli Mer. America oli hahmona jotenkin kankea. Kuitenkin pidin hänestä, vaikka välillä olisin voinut kuristaa hänet. Niinä hetkinä kun hän itki ja itki entisen poikaystävänsä perään, koeteltiin minun kärsivällisyyteni rajoja. Olisin sen ymmärtänyt jos se olisi ollut alussa, mutta ei koko kirjan ajan oi Aspen sitä Aspen tätä... Oli palaa käpy ja teki mieli ravistella Meriä, että nainen sinä pääsit 35 tytön joukossa kilpailuun prinssistä! Vieläpä todella komeasta herrasmies prinssi Maxonista, jonka vuoksi voisi tehdä mitä vain, ja joka selkeästi on kiinnostunut, mutta ei. Kuuluu vain syvä huokaus oi miksi jätit minut Aspen miksi? Mutta silloin silmissäni tuikki valo ja olin haljeta hymystä, kun America alkoi ajattelemaan Maxonia ja mitä jos? Kuitenkin kirjan loppu puolella tuli juonen käännös ja minun teki mieli heittää kirja ikkunasta ulos.

Kirja oli kuitenkin niin hyvä ja jäi jännittävään kohtaan, että täytyy saada lukea muutkin osat! Odotan innolla! Ja kirjassa oli niin paljon hyviä puolia, että ne peittävät sen ainoan huonon puolen eli ex-poikaystävän perään itkemisen! Americalle sopii minusta Taylor Swift:n I knew you were trouble. Jotenkin alun sanat ja laulun sanat kertovat Americasta ja Aspenista, ja sopivat jopa liiankin täydellisesti tähän kirjaan. Jokainen lause ja sana on kuin kirjasta ja kertoo American kaipuusta, tuskasta ja mielentilasta. En omista videosta mitään! Mutta jos pidätte biisistä pidätte kirjasta ;)

"If you don't want me to be in love with you, 
you're going to have to stop looking so lovely."
 -Maxon to America

Arvostelu: <3<3<3

Syys siivous!

Kohta alkaa blogini syys siivous! Eli koristelen blogiani ja teen siitä vihdoin oman näköiseni. Laitan omia piirrustuksiani ja aijon luoda taustan itse. Siihen voi mennä aikaa, mutta tällainen suunnitelma olisi. Muutenkin tuntuu, että blogiani on jotenkin vaikea lukea tai tekstejä ei jaksa lukea, kun silmät väsyvät :) Katsotaan nyt mitä tuleman pitää!

Reki Kawahara: Sword art online; Aincard 1

Näin alkuun olen katsonut kyseisestä kirjasta tehdyn animen ja pidin siitä enemmän. Tämä johtuen siitä, että animessa toimintakohtaukset toimivat paremmin, kuin kirjan kuvauksissa. Sword art online on niin sanottu ranobe eli kevyt novelli sarja, ja alunperin japanista lähtöisin, mutta luin sen käännettynä englanniksi.

Sword Art online kertoo tulevaisuudesta, jossa pelaaminen on siirtymässä uudelle ulottuvuuudelle. Uusi julkaistava peli Sword art online perustuu niin sanottuun full dive ohjelmaan, jossa pelaaja on ja liikku pelin sisällä itse ilman ohjaimia. Kaikki sujuu avauspäivänä mallikkaasti, kun 10 000 pelaajaa kirjautuu sisään. Kuitenkin pelaajien huomatessa, ettei pelistä voi kirjautua ulos alkaa paniikki levitä. Ei auta yhtään, että pelin järjestäjä tulee kertomaan, että jotta pelistä pääsee pois pitää voittaa kaikki sata tasoa. Ainiin ja jos kuolet pelissä kuolet oikeastikkin. It's Game Over.

Päähenkilö Kirito on ollut SaO:n Beta testaajana ja tietää mitä tekee. Hän on yksin pelaaja ja on oppinut selviytymään ilman muita. Kirito on synkän komea ja itsepäinen hahmo, joka kuitenkin on hyvä sydämmeltään. Vähän ehkä pelkää tutustumista ja ei halua sitoutua, sillä se toinen voi kuolla milloin vain. Hän ei siis halua elää pelossa, mikä osaltaan on pelkurimaista, mutta täysin ymmärrettävää.

Ennen kaikkea SAO on selviytymistarina, mutta se on myös romanttinen. Kiritoa itsepäisesti lähestyvä Asuna ensin arveluttaa Kiritoa ja hän on varpaillaan luullessaan, että Asuna haluaa tältä jotain, mutta hitaasti ja vääjäämättä ja hiljaa heidän välilleen syntyy kaunis ja vahva yhteys. Väärinkäsityksiltäkään ei vältytä ja se luo hyvää tilanne komiikkaa.

SAO on sydäntä raastava ja kyyneliltä en välttynyt. Kirjasta paistaa oma tyylinsä, jossa on pikkutarkasti selitetty pelin toiminta idea ja järjestelmä. Tosin puolet oli minulle jotain hepreaa. Mielenkiintoista on että tulevaisuudessa tällainen kriisi voisi hyvinkin olla mahdollinen. Kirja jäi mietityttämään, kuinka monia uhkia teknologia voi lopulta tuoda yhteiskuntaamme. Sitähän emme vielä voi tosin vielä tietää.

Kirjan kuvaukset olivat hienoja, mutta jotenkin silti osa kohdista jäi kuin maalaamatta ja mielikuvissa oli valkoisia aukkoja, jotka toivoin täyttyvän. Jotkin asiat oli kuvattu taas todella tarkasti, ja näin minusta ei syntynyt kunnollista tasaista kokonaiskuvaa. Muuta vikaa kerronnassa ei ollutkaan.

Pidin kuitenkin kokonaisuudesta ja tarinasta, mutta loppu tuli liian äkkiä ja ehkä hieman puun takaa. Kirja oli myös minusta liian lyhyt, ja siihen olisi saanut niin paljon enemmän, mutta tämähän oli light novelli. Pidin lopusta ja sen haikeudesta. Kirjan loppu antoi myös omaa mielikuvituksen varaa, miten kaikki lopulta päättyykään. Plussaa oli myös piirros kuvat, joita oli kirjassa.

Kirja jäi hieman vaisuksi. Näin jälkikäteen mietittynä. Jos en olisi katsonut animea antaisin varmaankin kolme sydäntä, mutta animen täyttäessä aukkokohtia ja tuoden jotenkin lisäsisältöä, joten annan puolikkaan enemmän.

Loppuun vielä ihan luvan kanssa laitan Mämmi kunniaan fanidubbaajien tekemän videon Sword art online:sta. En siis omista mitään tästä videosta. Suuri kiitos Mämmi kunniaan tekijöille luvasta! Upeaa työtä!

"There's one thing I've learned here: Never give up until the end. If we get back to the real world, I'll find you again, and I'll fall in love with you again." -Asuna to Kirito

Arvostelu:<3<3<3<

Yann Martel: Piin elämä

Kirja kertoo Picine Molitor Patel lyhyemmin Pii Patel nimisestä pojasta, joka matkaa kohti Kanadaa ja uutta elämää. Laiva haaksirikkoutuu ja Pii jää pelastusveneeseen hyeenan, orangin, seepran ja tiikerin kanssa. Siitä alkaa selviytyminen, jossa lopulta jäljellä on vain Pii ja tiikeri. He löytävät toisistaan turvan, vaikka molemmat ovat yhtä pelokkaita toisiaan kohtaan. Tosin Pii enemmän pelokas jättikokoista tiikeriä kohtaan. Kirja on nälästä, janosta ja selviytymisestä. Ei kuka vaan selviä 227 vuorokautta avomerellä.

Kirja oli upeasti kerrottu ja se vei mukanaan. Vaikka kirjan tapahtumapaikka oli melkein koko kirjan ajan vene ja lautta niistä paljastui koko ajan jotain uutta. Kirja oli pohtiva ja syvällinen ja laittoi miettimään omaa elämää ja omia pelkoja. Pidin suuresti myös tietomäärästä, joka kirjassa oli. Rakastin sitä, kuinka kuvailtiin yksityiskohtaisesti asioita ja ne heräsivät henkiin silmieni edessä. Tieto määrä ja tarkat kuvaukset olivat suuremmoiset ja suurena biologian rakastajana kirja oli minulle kultakaivos.

Spoiler!
Hämmästyin suuresti lopussa, kun Pii kertoi tarinansa ilman eläimiä. Se oli minusta raaka ja jotenkin se todellisuus särkyi johon olin uskonut. Eläimillä se on luonnon valintaa ja luonnon sanelemaa ja eläimillä ei ole moraalia. Kun eläimet olivat laivassa ymmärsin ja hyväksyin niiden teot, mutta lopulta kun ne olivatkin ihmisiä pienoinen shokki iski. Kuinka brutaalia voikaan olla elämä ja kokin itsekkyys suorastaan oksetti. Ymmärsin myös, miksi Pii halusi kuvitella, että ne ovat vain eläimiä. Vähemmästäkin jää traumat.

Tajusin myös, että kirjassa oleva tiikeri ei ollut tiikeri, vaan se oli heijastus Piistä. Se oli Piin peto puoli. Hänen tumma ja ylpeä, mutta itsekäs ja arvaamaton puoli. Ymmärsin sen, että hän halusi erottaa sen itsestään. Niin ettei hän ollut se jotka ne teot teki vaan tiikeri. Silti vaikka Pii kuinka vihasi tiikeriä ja pelkäsi tätä, se oli osa häntä ja hän lopulta hyväksyi sen osana itseään. Tiikerin poistuessa hänellä jäi jopa kaipuu tiikeriä kohtaan. Oma puolikkaansa, joka ei jättänyt edes hyvästejä.

Dramaattisuutta kirjassa jälkikäteen lisäsi se, että myöhemmin tajusin, että Pii oli yrittänyt miettiä tapoja, joilla tappaa tiikeri ja ihan vakavasti harkinnut sitä. Hän tuli siihen tulokseen, että koettaisi näännyttää tiikerin, mutta tajusi, että tiikeri tulisi ja söisi hänet kuitenkin. Lopulta hän kuitenkin päätyi siihen ratkaisuun, että ainut keino jolla hän itse pysyisi hengissä olisi pitää tiikeri hengissä. Eli periiaatteessa hän kävi sisäistä kamppailua, jossa yritti tukahduttaa osan itsestään, mutta tajusi, että ilman sitä hän itse menehtyisi ja menettäisi kokonaan itsensä, jos ei pitäisi toista hengissä.

"Minun on sanottava jotakin pelosta. Se on elämän ainoa oikea vihollinen. 

Vain pelko kykenee kukistamaan elämän." -Pii

Arvostelu: <3<3<3<3

Kirjojaaaaaaah! ja kesä kuulumisia!

Elikkä tilasin tuossa taas uuden satsin kirjoja! Nyt ne ovat jo postissa matkalla luokseni. Eli tuli tilattua koko Iron Fay sarja ja Grim, joka on kokoelma satuja muokattuina versioina eri kirjailijoilta. Odotan Grimiltä paljon. Tilasin myös Splinteredin toisen osan Unhinged:n. So exited! Löysin gifin, joka kuvaa aika täydellisesti minua odottamassa kirjoja. 

Pari viikkoa sitten ostin yhdeksän kirjaa ja niitä on tässä piikkuhiljaa luettu. Tällähetkellä menossa Yann Martelin: Piin elämä, josta pistän arvostelua kunhan sen saan luettua. Muutama kirja jopa odottaakin että kirjoittaisin arvostelun niistä.

Kesä on mennyt oikein rattoisasti, mitä nyt pieni hermoromahdus, mutta opin, että asiakkaat ovat asiakkaita heillä on huonoja päiviä ja aina ei voi miellyttää jokaista. Jono voi kasvaa, mutta sille ei voi mitään ja pitää vain pitää pää kylmänä ja palvella asiakas kerrallaan. Jos tulee asiatonta huutoa niin...

En malta odottaa, että pääsen lukemaan Unhingediä!!! Splintered oli vain loistava ja odotan paljon Unhingediä. Kaiken lisäksi en ole spoilannut itseäni ollenkaan! Olen vain nähnyt, että toisesta osasta on pidetty vieläkin enemmän kuin ensimmäisestä. Ah en malta odottaa, että pääsen lukemaan Alyssasta ja Morpheuksesta! Ja jälleen upea gifi, joka kuvaa tunteitani!

Jess Rothenberg: The Catastrophic history of you and me

Kuinka suloinen kirja. Kirjan teema on paljolti kiinni kuolemassa ja rakkaudessa, kirjahan siis kertoo tytöstä, joka kuoli sydämmen murtumaan. Luin tämän yhdessä päivässä. Tosin minulla meni kolmeen yöllä, mutta kuitenkin. Kirja oli ihastuttava.

Kirjassa siis päähenkilömme Aubrie lyhyemmin Brie kuolee siihen, kun hänen sydämmensä kirjaimellisesti murtuu. Brien poikaystävä jättää tämän ja hänen sydämmensä halkeaa kahtia. Brie päätyy jälkeiseen elämään, jossa hänen täytyy kohdata surun viisi vaihetta: Kieltämys, Viha, Kaupankäynti, Surullisuus ja hyväksyntä. Oppaanaan hänellä on Patric outo poika, joka pukeutuu kuin olisi suoraan 80- luvulta.

Matkatessaan oikeaan maailmaan kostaakseen ex-poikaystävälleen ja nähdäkseen miten elämä on lähtenyt etenemään hänen kuolemansa jälkeen. Näyttää pahasti siltä, että hänen paras ystävänsä ja ex-poikaystävä ovat lyöttäytyneet yhteen ja hänen perheensä on hajoamispisteessä. Mutta onko kaikki sitä miltä näyttää ja voiko enää mitään korjata?

Brie oli minusta hauska hahmo. Hän oli hyvin sarkastinen ja skeptinen, mutta silti uskoi rakkauteen, vaikkei myöntänyt niin lopulta ainakin syvällä sisimmässään. En pitänyt Briestä, kun hän käyttäytyi lapsellisesti ja huusi Patricille, vaikka tämä vain yritti auttaa. Tosin varmasti jokaisella mukaan lukien minulla on ollut tällainen hetki. Minusta Brie selvisi lopulta kuitenkin hyvin vaiheista ja vaikka hänellä oli huonot hetkensä eikö meillä jokaisella? Tämä vain teki Briestä eloisamman hahmon ja todentuntuisemman.

Patric oli ihana. Hän oli välittävä ja jaksoi keksiä Brielle erilaisia höpsöjä hellittely/lempinimiä kuten: Cheescake, Chalupa, angel, cheesball, cleopatra, cheeto, humminbird, chedter, lil' lady, cheez whiz, cheese puff, homeslice, cream cheese, little miss fatal attraction, cheeseburger, string cheese, cheese breath and cheese face. Monessa juusto siksi, että Briehän on juusto. Kaikessa välittämisessään Patric oli suloinen, mutta se oli vähän outoa, että hän alkoi auttamaan kysymättä ja opastamaan ja vahtimaan. Sille löytyi kuitenkin selitys, joka oli minusta sydäntä särkevä.

Tarina kokonaisuudessaan oli yhtenevä, mutta minusta Kaupankäynti, Surullisuus ja Hyväksyntä kestivät liian vähän aikaa verrattuna kahteen ensimmäiseen vaiheeseen. Pidin myös kovasti siitä, että jokaisen kappaleen otsikko oli jostain vanhan laulun sanoituksista, tästä esimerkkinä Living on a preyer. Pidin myös kirjan kevyestä tyylistä, johon sekottui synkkiä sävyjä ja minusta oli pelottavaa kirjassa se, että mihin ihminen vaihtaisikaan elääkseen viimeisen päivänsä. Se oli pelottavaa. Vaihtaisitko sinä oman itsesi? Kaiken sen minkä tekee sinusta sinut?

"I ignored him. I didn't care how cute he was, 

or how much his stupid eyes sparkled in the stupid sunlight."

-Brie's touhgts about Patric

Arvostelu:<3<3<3<

A. G. Howard: Splintered

Just loved this! Aivan huikea kirja! Splintered kertoo Liisa ihmemmaassa sadun uudella tavalla, joka on suorastaan nerokas, jos niin voi sanoa! Tässä kirjassa on myös aivan huikaisevan upea kansi! Se oli ensimmäinen asia, joka kiinnittikin huomioni tähän kirjaan. Kirjan kansi on upean taiteellinen ja kertoo kirjasta ja sen tunnelmasta. Upean kieroutunut ja pimeä, joka on kaunis kokonaisuus alusta loppuun ja pitää lukijan pauloissaan. Aivan kuten kansikuvakin. Aion tässä tekstissä puhua liisasta Alicena, sillä nimellä on merkitystä ja sehän on englanniksi Alice in wonderland.

Splintered kertoo Alyssasta, jonka äiti on mielisairaalassa, johtuen siitä, että hän kuulee hyönteisetn ja kasvien puhuvan ja höpöttelee niille. Puhumattakaan siitä, että suostuu syömään ruokansa vain ja ainoastaan teekupista ja pukeutuu kuin Alice. Alyssakin kuulee ötökät ja kasvit, mutta hän on oppinut vaientamaan ne. Hän tappaa ne ja tekee niistä taidetta. Täytyy varmaankin mainita. että Alyssan iso-iso-isoäiti oli Alice

Alyssa ei muista lapsuudestaan paljoakaan, mutta pikkuhiljaa hän saa palasia menneisyydestä ja yökkönen käskee hänen etsiä jäniksenkolo, joka on siis reitti ihmemaahan. Hän saa apua muistoistaan ja vahingossa ottaa mukaansa lapsuudenystävänsä Jeb:n, johon Alyssa on ollut ihastunut jo pitkään. Ihmemaassa heitä kohtaa jos jonkinnäköistä kummajaista. Kaikki on kuin Alicessa ihmemaassa, muokattuna synkemmin ja kieroutuneemmin. Esimerkkinä tästä White Rabbit ei olekkaan ihan valkoinen ja pupu, vaan pupun näköinen otus pitkillä sarvilla ja niin, että liha on sulanut hänen kehostaan osittain ja luut ovat paljaana.

Ihmemaassa Alyssa kohtaa Morpheuksen, joka on tärkeä osa hänen menneisyyttään ja vaikkei hän tiedä niin myös tulevaa. Hän saa Morpheukselta kuulla, että hänen suvullaan on Alicen mokailujen takia kirous ja, että korjaamalla Alicen virheet hän saa purettua kirouksen.

Kirjassa upeasti tulee esiin Liisa ihmemaassa piirteet ja niitä on käytetty suorastaan nerokkaasti. Tietenkään tässä tarina ei kulje niin kuin Liisassa ihmemaassa, mutta ihmemaa ja sen hahmot ovat kirjassa. Pidin kirjan rytmistä ja siitä, että kaikelle annettiin vankka pohja ja perusta ja sitten se romutettiin. Kirja oli nerokas senkin vuoksi, että se oli yllätyksellinen. Annettiin paljon vihjauksia asioihin, jotka voisivat olla mahdollisia, mutta kuitenkaan ei pystynyt uskomaan niihin. Kirjan juoni oli vain upea ja lopetus ällistyttävä. Tunteilta ei säästytty ja vain rakastin tätä kirjaa

Alyssa oli upea hahmo. Hän oli vahva, mutta ehkä vähän liikaa halusi piiloutua muiden suojiin. Hän oli taiteellinen ja näki ihmemaassa sen kieroutuneisuuden taakse ja löysi sieltä kauneutta ja voimaa. Courage. Alyssan ajatusmaailma oli mielenkiintoinen ja pidin hänestä silloin, kun hän piti oman päänsä ja oli vähän jäärä. Pidin myös siitä, että hän niin sanotusti piti kaikki ovet avoimena.

Jeb... Nah en niin pitänyt juu onhan hän ihana ja komea ja uhrautuva ja vaikka mitä, mutta jotenkin Jeb ei oikein iskenyt minuun... Voi kyllä johtua, että Morpheus vei kaiken huomioni... Jeb oli ritarillinen ja tulinen, mutta jotenkin ylisuojeleva ja en pitänyt siitä ollenkaan. Plus en tykkää skater pojista.

"You're the one who is oblivious.

 Because there's nothing brotherly about the way you make me feel" -Jeb

Morpheus ahh.... En tiedä onko minulla sairas miesmaku tai jotain, sillä Morpheus oli jollain hyvin sairaalla tavalla kaikessa kieroutuneisuudessaan se joka sai minun sydämmeni sykkimään ja kuolaamaan perään kuin koira makkaraa! Vaikka Morpheus osasi olla itsekäs ja kiero, hän vastapainoksi osasi olla syvällä sisällään välittävä ja uhrautuva. Hänen tunteissaan Alyssaa kohtaan oli vain jotain todella kaunista ja syvää. Plkus hänen synkän komea ulkonäkönsä vetoaa minuun

"Little blossom in peach and red, 

Trapping boys with your pretty head; 

Tease and play, be coy and smart, 

For you will one day break his heart"

                                                    -Morpheus's lullaby

Minusta kirjassa oli myös jotain syvällistä. Splinteredissä kohdattiin oma sisäinen voimansa ja hulluutensa ja hyväksyttiin se. Aivan upea kokonaisuus, jonka seuraavan osan tilasinkin jo! Tämän arvostelun haluan päättää Morpheuksen sanoille, jotka jäivät mieleeni pyörimään.

"You understand the logic behind the illogical, Alyssa. It's in your nature to find tranquility amid the madness. And that's what we're doing here." -Morpheus

Arvostelu:<3<3<3<3<3

Kyousuke Motomi: Beast master 1-2

Luin tämän kaksi osaisen mangan yhdessä illassa ja rakastuin siihen!


Manga kertoo eläinrakkaasta tytöstä, josta eläimet eivät kuitenkaan tunnu pitvän ja pojasta joka on kasvanut eläintenkeskuudessa. Manga alkaa heidän kohtaamisellaan ja josta tarina lähtee eteenpäin paljastaen pikkuhiljaa pojan menneisyyttä ja syitä, miksi hänellä on toinen puoli. Tämä toinen puoli on peto, jolla ei ole muuta jäljellä kuin eläimen vaistot. Kuitenkin päähenkilömme on kykenevä rauhoittamaan tämän pedon.

Mangassa tapahtuu kaiken näköistä eri tilanteista ja paikoista toiseen. Minusta hianoa oli, että päähenkilömme Yuiko ei heti ihastunut tai edes ajatellut millään tapaa romanttisesti Leoa, vaan rakkaus kehittyi pikkuhiljaa kuin huomaamatta. Heidän yhdessäolonsa oli minusta suloista ja rakastin sitä, kuinka manga-artisti oli laittanut hahmonsa äärirajoilleen ja tavoittelemaan sitä, mikä on hahmoille itselleen tärkeää.

Rakastin Yui:n ja Leon yhteisiä hetkiä, ja siitä kuinka oikeat sanat löysivät oikean hetken ja sydämmeni sykähti jo vain ajatuksesta, että näin tapahtuisi.

Piirtotyyli miellytti minua, vaikka välillä en kyllä pitänyt osasta chibi ilmeistä ja minusta Leon ilme kun se oli "söpö" oli minusta vain naurettavan näköinen. Sarjakuva meni sujuvasti eteenpäin, eikä tullut sellaisia hetkiä, että häh mitä nyt tapahtuu. Pidin myös mangan tunnelmasta ja siitä kuinka se oli luotu.

Ensimmäisen osan one shot kertoo tytöstä, joka miettii tulevaisuuttaan ja mihin lähteä opiskelemaan. Paineita tulee, kun kaikki haluavat hänestä lääkärin, mutta hän itse haluaisi lentäjäksi. Tässä one shotissa kerrotaan omasta sisäisestä kamppailusta ja siitä miten ympäristön paineet vaikuttavat, mutta kuinka kuitenkin kohtalo voi puuttua peliin sateenkaaren muodossa.

Täytyy hehkuttaa tämän toisen osan one shottia! En voi kertoa juonesta sen enempää spoilaamatta, joten jätän kertomatta! Mutta luin tarinaa kyynel silmin ja en voinut lakata itkemästä. Se oli todella koskettava sellaisella surullisella tavalla, kun kyse on viimeisestä kohtaamisesta ja siitä lopullisesta menetyksestä niin kuolleelle kuin hänen läheisilleen. Tässä käsitellään myös vaikeita suhteita, jotka voisivat helpottua vain kun puhuisi ja myöntäisi välillä olevansa väärässä.

Olisihan Beast master voinut olla pidempikin, mutta näinkin se on jo loistava!

Arvostelu: <3<3<3<

Satoru Takamiya: Rakastajat henkeen ja vereen I

Eli ensimmäinen manga arvosteluni!

Rakastajat henkeen ja vereen I Jaahas taas näitä vampyyreitä. En toki valita, mutta näitä vampyyreitä tulee jo joka tuutista. Mielenkiintoista oli, että tässä vampyyreillä on allergia RH-positiiviselle verelle ja he voivat juoda vain ja ainoastaan RH-negatiivista verta, mikä on harvinaista. Siksi vampyyrit ovatkin ruvenneet ns. kasvattamaan RH-negatiivisia ihmisiä ravinnokseen ja perustanut erityisiä kouluja tämän veri tyypin omaaville ihmisille. Koulun johtokunnassa on vampyyreita ja he keksivät milloin mitäkin tapoja muodostaa nurista pareja ja huolehtia ravinnonlähteensä lisääntymisestä. Tällä kertaa tempauksena on sekoittaa tytöt ja pojat nukkumaan samoihin huoneisiin.

Saika ei ole mitenkään söpö tai kaunis ja on aika poikamainen ulkonäöltään ja kova käytökseltään. Sisäisesti hän on kuitenkin säikky ja tyttömäinen. Hän päätyy samaan huoneeseen lapsuuden ystävänsä kanssa, joka on ihastunut Saikaan, vaikkei sitä itselleen myönnä, eikä Saika tajua, tyypillistä. Lisäksi Saikalla on vampyyri stalkkeri, joka pitää erityisesti hänen verestään ja on suoraan kertonut tunteistaan Saikalle. Tosin tästä vampyyrista ei tiedä onko hän vain aterian perässä. Erilaisiin tilanteisiin päädytään ja doki dokia löytyy.

Pidin erityisesti kohtauksesta, jossa Saika antoi vampyyrille luvan imeä vertaan. Ongelmaksi tuli, että kuinka tehdä se salaa, sillä he olivat yleisellä paikalla. Vampyyri ehdotti, että hän esittäisi kuiskaavansa jotain Saikan korvaan ja imisi hänen korvastaan verta ja kyllä kohtaus oli yhtä intiimi kuin vain voi kuvitella sen olevan. Kirja jäi pahasti kesken ja toivon saavani seuraavan osan pian, sillä kai nyt pitää saada tämä kolmiodraamakin selväksi, sillä molemmat ovat melko ihania komistuksia.

Oneshotista joka oli lopussa sen verran, että se oli hyvä, mutta todella lyhyt ja ei päässyt ollenkaan pintaa syvemmälle. Olisi ollut mielenkiintoista saada lisää tietoa putkikettujen ja kettuhenkien asemista. Suloistahan oli, että palvelija (se miespuoleinen) putkikettu oli keksinyt ihanan tavan olla lähellä rakastaan ja neitiään, jota neiti ei oikein tajunnut.

Arvostelu: <3<3 (Oli lukemisen arvoinen)

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

Vau! Jälleen kerran upeaa tekstiä Salamalta ja kirja vei mennessään eikä päästänyt otteestaan irti hetkeksikään! Oli kuin meren tyrskyt olisivat lyöneet vasten omia kasvojani.

Piraijakuiskaaja sijoittuu pari kuukautta myöhemmäksi Käärmeenlumoojan tapahtumista ja kirjassa lähdetään selvittämään Unnan oikeiden vanhempien henkilöllisyyksiä ja hämrää menneisyyttä. Johtolangat johtavat Amerikkaan Californiaan ja näin lähkee koko aakoon jengi Californiaan. Kommelluksilta ei vältytä, kun matkassa on ylivilkas (kuormitettuna ylimääräisillä mieshormooneja omaava) hevonen, rokkari harakka, veren himoinen vampyyri, ujo orava ja ylisuojeleva lohikäärme. Tästä vielä puuttuukin, että he törmäävät matkalla kameleontiin. Tilannekomiikka ja sanailu on yhtä huumorin tajuista kuin ennenkin.

Piraijakuiskaaja oli minusta upea. Paikat oli kuvattu elävästi ja niin, että itsekkin tuntui sateisesta kesäsäästä huolimatta, kuin olisi ollut itse aaltojen kuohuissa Californiassa. Huumori heitot eivät ihan ehkä yltäneet Käärmeenlumoojan tasolle, mutta oli minun pakko ääneen nauraa, kun tuli heitto, että säälittävin tapa olisi kuolla jäämällä mopoauton alle.

Henkilöt olivat taas aivan ihania. Unnaan oli tosin palaa käpy (heko,heko). En pitänyt hänen tavastaan pitää mykkäkoulua ja tehdä päätöksiä ja vasta jälkeenpäin miettiä seurauksia. SPOILER COMING... Tästä minulla on esimerkkinä se, että Unna ja Rufus (ahh, Rufus ;3) menivät kihloihin. Oikein perinteiset ns. teinikihlat, mutta olihan tässä nyt tietysti poikkeustapaus, mutta ei siinä minusta ollut järkeä neljän kuukauden seurustelun jälkeen. Toihan se sitten tietynlaista dramaattisuutta ja lopullisuutta heidän suhteensa loppuun. Ymmärrän Unnan ajatukset siitä, ettei hän halua elää jonkun jo valmiiksi suunnittelemaa elämää, mutta onko silläkään merkitystä, jos kuitenkin toista rakastaa. Unnasta tuli minusta jotenkin kylmä ja en oikein jaksanut lukea kirjaa hänen näkökulmastaan, mutta silti pidin Unnasta ja siitä kun hän mietti kihlaustaan.

"Voi luoja, Unna ajatteli. Mitä hän oli oikein ajatellut mennessään 17-vuotiaana kihloihin? 

Olisi väärin joutua jonain päivänä hautaan kokeilematta surffaria ensin edes kerran. 

Elämä oli niin lyhyt." -Unna

Eden ja Nemo olivat ihania! (lovable) Just loved them! Nemo oli ihana ja rakastin hänen kykyään sulautua ja kyetä saada muiden faunoidien voimia ja tunnistaa faunoidien eläin. Hän oli myös aivan ihana Unnalle ja ehkä jopa pidin hänestä enemmän kuin Rufuksesta, joka oli minusta liian rajoittava ja mustasukkainen Unnasta. Jotenkin myös Nemon surffari olemus veti minua puoleensa. Myös hänen epävarmuutensa oli söpöä. Eden oli ihanan vahva hahmo ja oli aivan huikasevan ihanaa lukea hänen ja Ronnin välisistä kohtaamisista. Pidin erityisesti heidän make out- sessionistaan ja aijonkin laittaa siitä pätkän tänne ;)

"Ote oli niin vahva, ettei Edenilä olisi mahdollisuutta päästä, vapaaksi, jos faunoidi päättäisi pitää hänet siinä. Jätkä nojasi käsiinsä ja tuijotti Edenin suuta, huulia joilla sekoittui luultavasti molempien verta. Se odotti lupaa, Eden ajatteli ja nyökkäsi hiljaa."

Tarina kantoi hyvin alusta loppuun ja tylsää hetkeä ei ollut. Metsästäjät tosin olivat hyvin pienessä roolissa jos ollenkaan, mikä oli sinänsä sääli ja kun kannessakin luki, että "metsästäjien moraali kylmäävän matala" niin odottelin jotain tapahtuvan, mutta mitään ei oikeastaan heidän osallaan tapahtunut. Paikoin kerronta oli epäselvää ja en jotenkin ottanut tekstistä tolkkua. Tapahtuva asia tapahtui yhdessä hötäkässä ja jälkeenpäin oli olo että Häh! Täh! En tosin valita. Salaman kirjoitustyyli on silti loistava ja en voinut olla itkemättä epilogissa, kun Rufus mietti asioita. Sydämmeni särkyi Rufuksen puolesta ja tuskin tulee korjaantumaan. Loistava kirja jälleen! Seuraavaa osaa odotellessa.

"Sanottiin, että ikävä oli onni. 
Täytyi kokea mielettömiä asioita tunteakseen ikävää." -Rufus

Grimmin sadut I: Ruusunen

Suomentanut: Raija Jänicke ja Oili Suominen

Eli tämä tyttö päätti sivistää itseään ja lukea alkuperäiset Grimmin sadut! Ja juu eiköhän nämä sadut pitäisi nätisti siirtää pois tuolta kirjaston lasten hyllystä. Tiesin, että Grimmin sadut ovat raakoja, mutta en ihan tällaista brutaaliutta osannut odottaa. No siis elettiin aika brutaalia aikaa näitä satuja kirjoitettaessa/kootessa, joten asia on ymmärrettävissä. Kyllä pidin ja rakastin näitä satuja, ja lopulta ei se raakuus niissä häirinnyt. Se mikä häiritsi oli, että nämä sadut olisivat lapsille tarkoitettuja.

Grimmin sadut: Ruusunen sisältää monta minulle ennestään tuttua satua, mutta oli uusia, joita en ollut ennen kuullut ja nautin niistä täysin siemauksin. Vanhoina oli Ruusunen, Laulava liekkuva leivonen, Persiljainen aka. Tähkäpää, Punahilkka, Kuusi joutsenta ja Kaksitoista metsästäjää. Oli ihana lukea nämä vanhat tutut sadut niiden alkuperäisessä muodossa ja kuten ne on tarkoitettu kertoa. Pidin erityisesti Kahdestatoista metsästäjästä ja Laulavasta liekkuvasta leivosesta.

Kaksitoista metsästäjää kertoo kauniin sadun menetyksestä ja periksiantamattomuudesta ja uskoon omaan rakkauteensa ja siihen, ettei se ole vain kuvitelmaa. Sadussa on minusta lähellä menetys ja se, että on pyrittävä parhaaseensa, vaikkei olisi mitään takeita onnistumisesta. On jaksettava uskoa. Laulavassa liekkuvassa leivosessa kerrotaan satu hyvä sydämmisestä tytöstä, joka välittää, ja vaikka mitä tulee hänen ja rakkaansa väliin hän ylittää esteet ja aina löytää rakkaansa. Hän myös omalla tapaa uhraa itsensä ja onnensa rakkaansa puolesta, joka on minusta sinänsä kaunista, sillä lopulta hän saa rakkaansa takaisin monen vuoden jälkeen.

Minulle ennestään tuntemattomia satuja oli monta, mutta eniten pidin saduista Outolintu, Kultalintu, Kaikenkarvainen, Hanhipiika, Kaksi kisälliä, Elinikä ja Karhunturjake. Outolintu satu muistutti paljon satua Siniparrasta ja se oli mielenkiintoisesti kerrottu hieman eri esinein. Karhunturjake kertoo sisäisestä kauneudesta ja sisäisestä taistelusta paholaista vastaan.

Elinikä oli lyhyt satu, mutta tiivisti hienosti ihmisen typeryyden ja sen, kuinka elämämme tässä maailmassa ajallaan kulkee ja selittää hauskasti kuinka ja miksi aikamme kulkee kuin kulkee tässä maailmassa ja miksi elämämme on niin pitkä. Hanhipiiasta pidin sen vuoksi, että siinä kyse oli vaihdokkaana olosta ja siitä, kuinka tulevan prinsessan paikan vei piika ja prinsessasta tuli pahainen hanhipiika ja joutui elämään kurjuudesta, mutta lopulta totuus tuli julki ja kaikki päättyi onnelliseksi.

 Pidin erityisesti Kaikenkarvaisesta, sillä se on satu piilotetusta kauneudesta ja siitä kun pitää piilottaa todellinen itsensä joltain. Tässä sadussa  prinsessan on piilotetava itsensä omalta isältään, joka haluaa naida tämän. Sadun nimi tulee siitä, kun prinsessa piiloutuu turkkiin, jossa on jokaisen valtakunnan eläimen turkista palanen, joten häntä kutsutaan siksi kaikenkarvaiseksi.

Saduista opin, ettei aina ole sitä onnellista loppua, mutta usein niin on. Epäonnellisesta lopusta on esimerkkinä Hiiri, lintu ja makkara, jossa kyseiset objektit vaihtavat työtehtäviään kyllästyttyään omaan osaansa. Tämä johtaa kaaokseen ja siihen, että "Koira väitti makkaralla oleen väärennetyt paperit, joten se joutikin kuolemaan." Eli makkara kuoli no näin kerrottakoon, että hiiri keittyi elävältä ja lintu hukkui kaivoon. Tarinan opetus on, että tyydy osaasi. Julmaa on ja onnellista loppua ei mailla ei halmeilla.

Saduilla usein on opetus, mutta ei kannata ihmetellä jos sitä ei välttämättä ole, sillä osa saduista on vain kehitetty ajan vietteeksi. Koetin joistain saduista löytää sen punaisen langan, mutta välillä sitä oli vaikea löytää. Suosittelen kaikille Grimmin satuja oli sitten nuori tai vanha (ei ehkä ihan pienimmille lapsille), mutta kannattaa lukea sadut ovat ihania ja niissä voi käydä mitä vain ja ne muistuttavat meitä asioista, jotka vuosien varrella helposti unohdamme. Minusta satuja ei voi arvostella! Laitan lopuksi vielä lempikohtani sadusta Kaikenkarvainen.

"Kuningas tarttui viittaan ja kiskaisi sen pois. Silloin tytön kultaiset hiukset pääsivät valloilleen ja hän seisois siinä koko loistossaan voimatta enää piiloutua. 

Ja kun hän oli pyyhkinyt noen ja tuhkan kasvoiltaan,

 hän oli kauniinpi kuin yksikään toinen maan päällä."

Meyer Marissa: Cinder (The Lunar Chronicles I)

Aivan upea kirja! Rakastuin sataprosenttisesti! Pohjalla tässä on ollut Tuhkimo- satu (Cinderella), mutta se on vaikeasti havaittava ja kauniisti piilotettu tarinan tukirangaksi. En tässä paljoa kerro Lunareista, koska pelkään pajastavani liikaa jos niin teen.

Cinder kertoo Cinder nimisestä kyporgista*, joka toimii mekaanikkona ja on äitipuolensa potkittavana. Cinder on vaihtamassa pieneksi jäänyttä kyborgi jalkaana kun ovesta astuu sisään Common wealth:n prinssi Kai, joka on tuomassa androidiansa** Cinderille korjattavaksi. Tästä siis tarinamme alkaa. Cinder tosin ehtii piilottaa jalkansa ennen kuin prinssi sitä huomaa. Cinderin haaveena on paeta äitipuoltaan ja kurjaa elämäänsä. Tulossa on tanssiaiset joihin kaikki on kutsuttu, mutta äitipuoli keksii Cinderille kaiken näköistä puuhaa, ettei tämä pääsisi osallistumaan, kuten autonkorjaamista ja Cinderin lähettämistä tutkimuksiin, joista kukaan ei ole elävänä tullut takaisin, mutta näinpä Cinder palaa. Tosin ei Cinder edes halua osallistua tanssiaisiin...

Kirja sijouttuu parisataa vuotta myöhemmäs Bejingiin. Kirjassa periaatteessa ollaan tulevaisuuden yhteiskunnassa ja voisi olettaa kirjan olevan dystopia, mutta ei tämä ollut. Meni pikemminkin scifi- kirjallisuuden puolelle kaikkini kyporgeineen ja androideineen. Vaikka kirja olikin scifimäinen ei se minua yhtään haitannut. Mielenkiintoinen oli myös kuun ja maan asetelma ja Lunarit, jotka elivät kuussa ja heidän uhka kohden maata. Minusta myös outoa oli, että yhteiskunnassa ei pidetty ollenkaan kyborgeista ja ne olivat kuin saastaa.

Maailmantilanteesta vielä sen verran, että maassa riehuu pandemiaksi laajentunut sairaus Blue fever, joka johtaa väistämättä kuolemaan. Parannuskeinoa on etsitty pitkään, mutta sitä ei ole löytynyt.

Pidin hahmoista aivan liikaa! Cinder oli voimakas tahtoinen ja päättäväinen päähenkilö, jonka ajatusmaailmaa oli kiinnostavaa seurata. Hahmon kehitys oli hienosti suunniteltu ja Cinderin tilanne todella oli vaikea. Nautin todella Cinderistä lukemisesta, sillä hän oli myös moniulotteinen hahmo, jolla oli sumea arvoituksellinen menneisyys. Cinderissä mielenkiintoista oli se, että hän pystyi näkemään jos hänelle valehdeltiin, ja minusta siitä oli hyötyä ja se oli mielenkiintoinen lisä.

Prinssi oli upea. Sellainen oikein kunnon kunnollinen prinssi, jonka pitää kasvaa liian nopeasti aikuiseksi. Pidin myös Cinderin androidista Ikosta, joka oli suloinen omine vikoineen. Vihasin äitipuolta ja en vain voinut käsittää hänen motiiveitaan ja hänen kamalaa kohteluaan Cinderiä kohtaan. Hän syytti kaikesta Cinderiä ja oli käsittämättömän julma tätä kohtaan.

Romantiikka kirjassa oli uskottavaa, ja se ei ollut sinänsä pää osassa, mutta toi kirjaan omanlaistaan säpinää ja sydämmentykytyksiä. Pidin myös erityisesti lopusta, sillä aina ei ole sitä happily ever afteriä ja tämä ei ole satu ja koska tämä kirja ei ole satu niin se on realistinen! Nyt vain odottamaan seuraavaa osaa ja sitä, miten Cinderin tarina jatkuu. Itse asiassa tilauksessa onkin minulla jo Scarlet ja Cress eli toinen ja kolmas osa Lunar Chroniclesia. I can't wait to have them!!

"She wished she could tell him it was all right. She understood. This was the decision she'd wanted him to make from the start, and nothing would change that. 

She was not worth starting a war over." -Cinder

Arvostelu: <3<3<3<3

*kyborgi=Ihminen jossa osia korvattu robotin osilla
**Androidi= robotti, jolla ihmismäisiä piirteitä

Päivityksiä päivityksiä! Hyvää juhannusta!

Eli ajattelin tällaisen välipostauksen pistää ^^ Eli tosiaan nykyään tämä on nykyään vain kirjablogini. Hei kaikille! Olen siis Miisa täältä Etelä-Suomesta. En ole paljoakaan saanut luettua kirjoja, koska käyn kesätöissä ja yhdeksäntuntisia päiviä teen, joten oikestaan päiväni koostuvat töistä ja nukkumisesta. Koetan lukea mahdollisimman paljon, mutta hidasta se on kun ei paljoa vapaa aikaa ole : ) Aion myös aloittaa mangan arvostelun blogissani! Mitäs muuta vielä.... Ainiin kohta lähtee iso copic tilaus ja se tarkoittaa myös blogini ulkonäön muutosta, kunhan vain pääsen piirrustamis puuhiin! Odotan myös innolla kirjatilaustani :3

Toivottavasti viihdytte ja löydätte mielenkiintoisia kirjoja ja saatte hyviä kirjavinkkauksia blogistani!

En omista tätä videota tai mitään siitä, mutta haluan vain laittaa sen, sillä tämä laulu on soinut päässäni viimeiset kaksi viikkoa! Rakastuin vain heti tämän laulun rytmiin ja kuinka se vie mukanaan!

Katja Bargum ja Hanna Kokko: Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä

Kirja on tietokirja ja kertoo evoluutiosta ja siitä, mikä siihen vaikuttaa ja miten evoluutio on yleensäkkään mahdollinen. Kirja antoi kattavia ja erinomaisia esimerkkejä evoluutiosta ja lajiutumisesta ja selitti auki poikkeustapauksia ja toi ilmi evoluution todisteita. Kirja oli hyvää harjoitusta biologian ylioppilaskirjoituksiin. : )

Mitä jäi mieleen niin sukulaisvalinta, joka liittyy muurahaisiin (näistä pienistä maanvaivoista enemmän myöhemmin), mehiläisiin ja muihin yhdyskunta hyönteisiin. Mielenkiintoista oli myös koevoluutio ja kilpavarustelu. Evoluutio on todella hidasta, mutta se voi olla myös nopeaa. Kirjassa puhutaan myös lajiutumisesta ja lajin määritelmän hataruudesta ja siitä kuinka nykyinen määritelmä on hieman rajamailla. Nykyinen määritelmähän siis on, että uusi laji on syntynyt, kun geenivirta ei enää vaihdu.

Koevoluutiosta annettiin esimerkki madakaskarin kukasta, jolla on niin pitkä kukka, että pidettiin mahdottomana minkään pystyvän sitä pölyttämään, mutta siihen oli yhdellä perhosella kehittynyt piiitkä imukärsä ja se onkin ainut, joka kykenee pölyttämään tämän kasvin. Näin ne molemmat hyötyvät toisistaan ja ovat kehittyneet rintarinnan.

Kirjassa puhuttiin myös siitä kuinka Americassa on liike, joka yrittää kumota evoluution sanomalla, että me kaikki olemme, jonkun viisaan suunnittelun tulosta. Tämä kumotaan kertomalla hyviä esimerkkejä siitä, kuinka olemme todella epätäydellisiä ja todetaan, että evoluutio on hieman tyhmä, sillä se menee eteenpäin ja siinä voi käydä niin, että mennään jo niin äärimmäisyyksiin, että eliön säilyminen vaarantuu ja enää ei voida palata taaksepäin. Tähän on voitu argumentoida, että kyllähän valas on mennyt nisäkkäästä takaisin veteen, mutta siihen on kulunut miljoonia vuosia.

Kilpavarustelussa otettiin esiin vahvasti isäntä ja lois suhteet. Olisin halunnut kuulla muistakin kilpavarustelu tilanteista. Tästä esimerkkejä joita keksin itse on ehkä jonkin perhosen toukan ja linnun välillä. Toukka kehittää myrkkyä ja lintu pyrkii sopeutumaan myrkkyyn ja luomaan vastustuskykyä sille. ja toukka taas vielä vahvempaa myrkkyä.

En ole koskaan sen enempää kiinnittänyt huomiota noihin pieniin olentoihin muurahaisiin. Korkeintaan ärsyyntynyt niihin töissä, kun ne himoitsevat kioskin pehmiskonetta ja slush koneen herkullista sokeri aarretta. Olen tiennyt, että ne ovat järjestäytyneitä, mutta järkytyksenä tuli, kuinka järjestäytyneitä ne todella ovat. Kirjan yhdessä kappaleessa korjataan ajatuksia muurahaisista ja se todella teki niin. Oli hyvin mielenkiintoista saada selville, että muurahaiset pitävät orjia. Se oli uusi tieto. Muurahaiset pitävät myös karjaa(kirvoja), jonka jo tiesin, mutta en tiennyt, että muurahaiset saattavat myös viljellä sieniä. Tämä esimerkki tuli Afrikan lehdenleikkaaja muurahasilta, jotka leikkaavat ja raahaavat satoja kiloja lehtiä sienelle ravinnoksi, ja sieni puolestaan ravitsee koko muurahaisyhteiskunnan. Hieno esimerkki oli myös muurahaisten tratitionaalisesta tastelusta, sillä eräs muurahaislaji kohdatessaan toisen keon pistetään pystyyn kunnon sota, joka ratkaistaan laittamalla molempien "heimojen" puolelta muurahais soturi taistelemaan tikulle, kumpi murkku tippuu ensin häviää ja sodan on voittanut voittaja murkun puoli.

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen

Mielenkiintoinen kirja lapsen näkökulmasta kerrottuna kuolemasta ja taivaasta.

Nukkuu lapsi viallinen kertoo Sonjasta, jolla on ollut yskä jo pitkään. Asiasta ei perheelle uskalla perheen tilanteen takia sanoa mitään ja näin Sonja pitää yskänsä salassa. Liian myöhään Sonjan jo yskiessä verta ja kuumeessa, tajutaan Sonjan tilanne. Sonjan jo kolkutellessa kuoleman ovia ja enkelin vahtiessa häntä tapahtuu jotain. Jotain mene vikaan kun on Sonjan aika lähteä ja hän kieltäytyy menemästä sinne minne kuuluisi.

Kirja on kauniisti kerrottu ja sen rakenne on loistava. Kirja on hyvin lyhyt ja nopea lukuinen, mutta silti jotenkin raskas. Kuitenkin olisin toivonut kirjalta lisää pituutta ja olisi ollut hauska tietää lisää asioista, kuten Sonjan perheestä ja muista lapsista. Olen Enorannalta tottunut siihen, että hänen kirjansa ovat pitkiä, yksityiskohtaisia ja kauniita, mutta tämä poikkesi Enorannan tuotannolta olemalla lyhyt ja kysymyksiä auki jättäviä. Toki Omenmean vallanhaltijakin on kirja, joka jättää paljon kysymyksiä auki, mutta kuten Omenmean tämäkin kirja on taidokkaasti luotu taideteos, joka kokonaisuudessaan on minun ylistämiseni yläpuolella.

Omalla tavallaan Nukkuu lapsi viallinen on surullinen kirja, mutta onnellisuudessaan yhtä mitattava. Lopetus kirjalle oli yllättävä ja tuli yllättäen.

Enoranta on luonut minun mielestäni kauniin taivaan. Se on taivas, jossa jokainen näkee sen minkä siinä haluaa nähdä. Aikuisilla se on eri asia kuin lapsilla, mutta siihen liittyy ikä asioita ja se kun kasvaa aikuiseksi. Lapsille tuo taivas on usein kaunis paikka, joka toteuttaa lapsen haaveet. Sonja on suruissaan, sillä hän näkee sen enkelin näkökulmasta, joka on ankea ja surullinen. Sonja tahtoisi pelastaa nuo lapset, jotka menevät lopulliselta portilta, vaikka kykenisivätkin vielä kääntymään.

Enkelille taivas on lohduton paikka, josta hän ei ole osannut iloita. Ei voi sanoa, että enkeli kokisi kateutta lapsia kohtaan, mutta sisimmässään se on niin, vaikka se ei olisi kateutta se on silti kaipuuta parempaan, jonka enkeli on nähnyt jokaisen lapsen silmissä, joka portista astuu. Siksi paikka jota hän kotinaan kutsuu on ankea ja kylmä. Siellä on hänelle vain taivoittamattomia päämääriä ja oman unelman hylkäämisen kolkko kaiku. Enkeli on minusta hyvin omalaatuinen olento, joka on kaikessa haikeudessaan tunteeton.

Pidin Sonjasta hahmona, sillä hän on hyvin herkkä tunnetiloille ja osasi lukea ihmisiä. Se on usein lapselle ominaista, mutta jotenkin Sonjassa vielä erityisempää. Hänen pohdintansa oli kaunista ja oli mukava lukea kirjaa 10- vuotiaan näkökulmasta, mikä oli Enorannalta kertojana onnistunut loistavasti. Tämäkin kirja pyörii kuoleman ympärillä, minkä sarjan kirjoja onkin tullut luettua. Tämä ei välttämättä ollut koskettavimpia kirjoja joita olen lukenut, mutta kuitenkin kyyneleet nostattava. Pidin tämän kirjan kuolemasta ja sen selityksestä.

"Unelmansa edessä se oli heikko. Heikkouden edessä Sonia oli vahva. Hän veti kaapua syrjään ja hän tiesi mitä tehdä. Ehkä enkeli oli hänen ajatustensa sisällä tai ehkä hän oli aina tiennyt. Hän tarttui siipiin ja veti ne varovasti irti, työnsi lampeen, ensin yhden, sitten toisen. Sitten hän tarttui enkelin ojennettuun käteen ja auttoi sen ylös."

Minusta tuntuu, että jokainen on oman unelmansa edessä heikko ja jos meille annetaan sen toteutukseen mahdollisuus me haluamme lopulta unohtaa muut. On hyvä jos joku meitä auttaa, kun olemme heikkoja.

Arvostelu: <3<3<3<

Sara Shepard: Valehtelevat viettelijät, Kaivattu

Kirja oli todella nopea lukuinen. Luin kirjan vähän kuin välipalana ja sen itseasiassa aloitin ja lopetin tämänpäivän aikana. Ainut mitä kirjasta tuli mieleen on, että tässä on perus bitch bitch Amerikka.

Kirja kertoo neljästä tytöstä Ariasta, Emilystä, Hannasta sekä Spenceristä. Ainiin ja heidän edesmenneestä ystävästään Alisonista. Ystävykset ovat vuosien varrella ajautuneet erilleen, ja kukin on rakentanut oman polkunsa. Vältellen ajatusta Alisonin kuolemasta ja salaisuuksista, joita hän kantoi mukanaan. Ilmeisesti ne ovat päässeet vuotamaan, sillä nyt on tytöille alkanut tulla pahaa enteileviä ja menneisyydestä muistuttavia viestejä. Tunnelma käy jopa ahdistavaksi.

Hahmot ovat erilaisia olematta erilaisia. Heissä on jotain samaa, joka vaivasi minua, sillä en saanut siitä oikein kiinni. Jotenkin tuntui, että kaikilla oli halu kontrolloida tai pysyä edes kasassa. Alison taas vaikutti aluksi olleen mukava, mutta mitä pitemmälle luki sitä vastenmielisemmältä Alison vaikutti. Välillä jopa ihmetytti, että miksi he ovat halunneet olla Alisonin kavereita. Tosin itsellä on samanmoisia kokemuksia samantyyppisestä ihmisestä ja omalla tavallaan ymmärrän miksi he vihasivat, mutta silti pitivät Alisonista.

Kirja ei saanut minua koukutettua. Toki jäi paljon kysymyksiä auki, mutta ei kuitenkaan niin suuria tai vaivaavia kysymyksiä, että lukisin seuraavan osan tai hankkisin sitä. Valehtelevat viettelijät kelpaa hyvin kesälukemiseksi, kun etsii jotain nopeaa täytelukemista, eikä halua itselleen mitään mietittävää tai sisällöllisesti arvostettavaa kirjaa. Tyttöjen teinidraamaa, joka menee ällötykseen asti. Aika kova tuomio, mutta näin asia vain on.

Arvostelu: <3<3

John Green: An Abudance of Katherines

Mielenkiintoinen hyvänmielen kirja tiivistää aika hyvin kirjan.

Kirja kertoo entisestä lapsinerosta, jolla on pienoinen kriisi. Hän haluaa merkitä jotain. Ei vain olla joku, vaan oikeasti merkitä. Ei sekään varmaan tilannetta auta, että hänen yhdeksästoista Katherine jättää hänet, ja jotenkin juuri tämän kertainen kirpaisee syvältä ja jättää tyhjän kolon vatsaan. Maatessaan lattiallaan itsessäälissä kierien tulee ystävä Hassan hätiin ja lähdetään road tripille keräämään sydämmen sirpaleita. Kaverukset päätyvät Gutshot nimiseen kylään Tenneseehän ja sille tielle sitten jäädäänkin.

Kirjan päähenkilöllä Colinilla on yksinkertaiset asiat, mitä elämältään tahtoo. Hän haluaa parhaan kaverin, tutkimuksensa valmiiksi ja Katherinen. Muut onkin, mutta Katherine puuttuu. Onhan hänellä ollut Katherine, nimittäin yhdeksäntoista kappaletta. Kaikki erilaisia ja kaikki ovat hänet jättäneet. Hän yrittääkin saada muokattua matemaattisen kaavan, jolla voisi ennustaa kahden ihmisen välisen suhteen pituuden, ja kumpi jättää kumman. Muuttaa siis rakkaus numeroiksi ja viivoiksi paperille ja selventääkseen sillä itselleen rakkauden.

Omalla tapaansa kirja on Colinin kasvukertomus siitä, kuinka on opittava jatkamaan eteen päin ja opittava, että sillä ei ole väliä merkitseekö vaiko eikö. Colin myös ymmärsi kirjan aikana, että tulevaisuutta on turha yrittää ennustaa matemaattisin kaavoin. Tulevaisuus on ja pysyy mysteerinä ja se tuo mitä tuo. Se täytyy vain kestää pää pystyssä tuli sitten mitä tahansa.

Kirjan muut hahmot olivat eläväisiä ja todella inhimillisiä. Heihin pystyi samaistumaan, ja pystyi hyvin uskomaan, että he olisivat oikeasti olemassa olevia ihmisiä. Välillä tuli kirjassa mieleen, että ottaako kirjailija suoraa kontaktia lukijaan Colinin kautta, sillä jotkin kohdat jäivät häiritsemään, sillä tuntui kuin kirjailija olisikin puhunut sinulle, mutta se ei haitannut yhtään. Tästä esimerkkinä kun Collin kertoi siitä, kun jonkun kirjailijan kirjassa oli käytetty F sanaa ja kirjailijan oli täytynyt
muuttaa jok'ikinen F sana fugging sanaksi. Tässä kirjassa F sanasta on käytetty myös fugging, mikä laittoi pohtimaan, valittiko kirjailija asiasta.

Termi kameleonttiointi (chameleoning) oli mielenkiintoinen, mutta tosiasiassa on paljon ihmisiä, jotka ovat kameleontteja. Vaihdetaan nahan väriä, äänen sävyä ja olemusta eri seuroissa tavoiteltaessa mahdollisimman miellyttävää olemusta muiden silmissä. Ei näytetä oikeita kasvoja. Minusta joissain tapauksissa se on ymmärrettävää. Itse olen oppinut käyttämään "maskia" ihmisten seurassa joihin en luota. Muuten olen itse avoin ihminen, mutta jos joku on pettänyt luottamukseni en voi olla heidän seurassaan enää luonnollisesti, jolloin kameleonntioidaan. Kuinka hauska sana onkaan kameleonnttiointi!

Kirjan huumori oli loistavaa, ja sainkin siitä herssyvät naurut. Kaikille John Greeniä lukeneille ehdoton valinta ja vaikka uusillekkin lukijoille. Tosin teksti sisältää paljon vaikeita sanoja, mikä oli hieman häiritsevää. Kuitenkaan An Abudance of Katherines ei yltänyt John Greenin Tähtiin kirjoitettuun virheeseen. Ei ei lähellekkään, mutta eihän kirjoja saisi vertailla eihän ; ) Mutta kyllä suosittelen tätä kirjaa vähän kuin välipalaksi.

Kirjan juoni oli hyvä, mutta hieman ennalta-arvattava, ja olisi saanut olla hieman yllättävämpi. Kuitenkin olemalla liian yllättävä kirja onnistui olemaan ihmisläheinen ja todenmukainen. Mielenkiintoista faktatietoakin sai kirjasta.

"I don't think you can ever fill the empty space with the thing you lost...I don't think your missing pieces ever fit inside you again once they go missing" -Colin

Arvostelu: <3<3<3

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Valkoinen kuningatar sijoittuu 1464 Englantiin, jolloin valta vaihtui nopeasti ja koskaan ei voinut tietää kuka on puolellasi ja kehen voit luottaa. Kirja kertoo Elisabet Woodville:stä nuoresta leskestä, jolta on omaisuus viety. Nuori tuleva kuningas ratsastaa ratsullaan ohi ja Elisabet lumoaa hänet täysin. Tästä alkaa rakkaus tarina, jossa kuningattaremme täytyy pysyä kärsivällisenä ja uskossa miehensä paluuta kohtaan.

Pidin paljon Elisabetistä. Hän oli mielenkiintoinen hahmo ja hänellä oli mielenkiintoisia mielenliikkeitä, mitä oli hauska seurata. Hän otti suuren riskin lähtiessään kuninkaan vaimoksi, mutta silti halusi uskoa tulevaisuuden olevan valoinen. Elisabetin hahmon kehtitys oli mielenkiintoinen, mutta aikaa myöten hänestä alkoi minusta tulla itsekäs ja liian vallan haluinen. Samoin kuin hänen tyttärensä alkoi kyseenalaistamaan äitinsä toimia aloin itsekkin pohtia, mitä tästä naisesta on oikein tulossa, ja mikä häntä enää tässä maailmassa eteenpäin ajaa. Suurienkin surujen jälkeen hän jotenkin pystyi jatkamaan ja hän todella oli minusta vahva nais hahmo.

Historiallisestikkin hieno teos, sillä kirja perustuu tosi tapahtumiin, tosin kirjailijan kynän värittämänä. Teos sai myös vienoja fantasianpiirteitä noituudella. Kuningatar Elisabethiahan oikeastikkin syytettiin noituudesta, mutta kirjassa sitä todella on. Tosin se on vain pientä, eikä ole hallitseva osa tarinaa, mitä pidän tärkeänä. Onhan taikuudella roolinsa, mutta se on pitemminkin ennustamista tai taikuus lopulta kääntyi käyttäjäänsä vastaan.

Kirjassa välillä oli hankalaa seurata kenestä puhuttiin, sillä kaikki olivat Gerogeja, Rickhardeja, Elisabethejä tai Edvartteja. Eli vaikea pysyä milloin puhutaan kenestäkin. Kielellisesti kirja toimi ja meni nopeasti 470 sivuiseksi kirjaksi. Pidin myös siitä, kuinka kerrottiin joen jumalatar Melusinan tarinaa.

"Hän on nainen. Aivan erilainen eläjä kuin mies. Ritari näki kalanaisen, mutta sieluaan myöten hänet säikäytti nimenomaan nainen."

Tätä kirjaa oli jotenkin vaikea arvostella. Pidin kirjasta, mutta se ei kuitenkaan ollut ehkä mukavuus alueellani. Kuitenkin oli mahtavaa lukea oikeasti vahvan naisen tarina.

Arvostelu: <3<3<3