torstai 24. syyskuuta 2015

Siiri Enoranta: Surunhauras lasinterävä

Olenkin odotellut Enorannalta uutta teosta ja tässä se tuli. Piti ihan tilata. Jälleen kerran Enoranta luo sanoillaan uuden maailman, jossa on jotain samaa ja jotain erilaista meidän maailmaamme. Maailma on meille ymmärrettävissä ja samaistuttavissa, mutta silti toinen.

Lasinkirkas prinsessa Sadeia hallitsee Sidrineijan valtakuntaansa rautaisin ottein. Hän pitää kaikki narut käsissään, ja kenenkään ei ole vastaan sanomista. Hän saa aina haluamansa ja nyt hän tahtoo kultakauriin, joka kertoisi tulevaisuuden hälle.

Uli on viisi vuotias poika, jonka kuusi vuotis syntymäpäivä lähestyy. Surukauriin saarilla jokainen kuusi vuotta täyttävä menee surukaurisniitylle, jossa surukauris ilmestyy ja kertoo lapselle hänen elämänsä aikana kohtaaman surunmäärän, surutaakan. Kohtalo on hassu asia, joka saattaa yhteen mitä mielenkiintoisimmin tavoin erilaiset ihmiset.

Ensiksikkin kirja oli loistavasti kirjoitettu ja pidin siitä, mutta se ei kuitenkaan vienyt minua täysin mukaansa. Jotenkin kirja tuntui raskaalta ja jaksoi lukea vain muutaman kappaleen kerrallaan kunnes piti hengähtää. Kirjassa käsitellään myös niin montaa eri aihetta ja henkilöä, että meinaa ihan hengästyä.

Kirjassa mieleenpainuvinta itselleni oli se, että valehtelemalla itsellemme voimme varmasti päätyä kohtaloon, joka ei meitä miellytä.

Myös kirjassa omalla tavallaan otetaan kantaa ihmis arvoon. Sidrineiassa miehet ovat yhtä arvottomia kuin nainen 1800- luvulla, eli kelpaa vain siitos oriiksi tai keittiöön. myös puhuttaessa miehistöstä puhutaan naisistosta ja isänmaa onkin äidinmaa. Tällä Enoranta on kiinnittänyt huomionsa omalla tapaansa sanastoon nykypäivänä, ja kuinka naisen ja miehen epätasa-arvo edelleen näkyy niissä.

Kirja on omalla tapaansa traaginen kertoessaan eri ihmisten kohtaloista. Omalla tapaansa traagisetkin kohtalot ovat hyviä ja kauniita kirjassa. Esimerkkinä Asporin ja prinsessan suhde, sen päätös ja se kuinka joskus vain hetki toisen elämästä on parempi kuin koko loppuelämä.

Rakkas ja halu ja oman mielihyvän tavoittelu on aika lailla pää osassa. Jokainen haluaa jotain ja toinen haluaa toista. Tulee halun kierto, jossa jokainen tavoittelee joko eri asiaa tai samaa asiaa ja riippuen siitä tulee yhteentörmäyksiä ja kohtalon kolhuja. Jälleen Enoranta kirjoittaa tekstiä, jossa sukupuolella ei ole väliä vaan sillä mitä tuntee ja mitä tarvitsee.

Suloista oli myös kuinka katsottiin pienen pojan silmin maailmaa, joka hänelle ennalta sanottiin olevan hälle surullinen ja kuinka Uli oppii olemaan pelkäämättä. Hitaasti mutta varmasti jokainen voi muuttua ja jokainen kokemus jota koemme muuttaa meitä pikkuhiljaa.

Jälleen kerran lumoava teos, joka sanoillaan saa ihmisen kuvittelemaan ja tiedostamaan asioita, joita ei ehkä ymmärrä tai pohdi ilman tätä teosta.

"Se ettet näe sitä ei tarkoita, etteikö se olisi läsnä" -Aspor

Arvostelu: <3<3<3<3

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Kiera Cass: The One

The Selection- sarjan kolmas ja Americasta kertovan juonen viimeinen osa. The Selectionhan jatkuu neljännessä ja tulevassa viidennessä  osassa, mutta kertoen American tyttärestä. En voi paljastaa enempää, sillä muuten teillä ei olisi mitään jännitystä lukea kirjaa.

Valinnassa jossa prinssi valitsee itselleen 35 tytöstä prinsessan, tulevan kunigattarensa on kisassa jäljellä enää neljä tyttöä, eliitti. America on päättänyt tosissaan taistella prinssi Maxonista, ja katsoa eteen päin. Jättää menneet menneeksi ja hyväksyä se, että tulevaisuus, jota hän Aspenin kanssa oli unelmoinut ei välttämättä ole se mitä hän haluaa, tai mikä on häntä varten. Nyt Amercan täytyy voittaa ihmiset puolelleen ja tietysti prinssi Maxonin tunteet. Mutta kuinka käykään, kun ei ole rehellinen tunteistaan ja kapinalliset käyvät yhä levottomammiksi?

Lumoava päätösosa, joka on tälle sadulle oiva lopetus. Kyllä tämä on satu. Omalla tapaansa kun hahmoja tulee joka tuutisa on vaikea pysyä kärryillä, että kuka on tullut missäkin kirjassa ja mikä olikaan heidän suhteensa.

Loppuratkaisussa oli kuitenkin pieniä ongelmia minun kannaltani, sillä tuntui kuin kirjailijan olisi ollut väkisin pakko laittaa tiukka loppuhuipennus ja sitten helpottaa omaa kirjoittamistaan vain hankkiutumalla eroon muutamasta hahmosta. Tuntui vain niin typerältä että kaikki meni helposti vaikka kaikki näytti mahdottomalta.

Pidin Merin yrityksistä hurmata prinssi, ja kuinka tämä ei tajunnut, että prinssi jo välittää tästä suuresti ja sen vuoksi nauraa. Merin hahmo oli hauska, mutta en pitänyt hänen uppiniskaisuudestaan ja koko kirja sarjan ajan hänen päättämättömyytensä on ottanut kunnolla pattiin.

Maxon oli minusta edelleen ihana, mutta tuntui niin pahalta, sillä hän edelleen piti toista tyttöä Krisiä kuin varalla vähän kuin Mer Aspenia. Silti se tuntui tarpeettoman julmalta ja vaikka prinssi on herrasmies tuntui, kuin hän ei kuitenkaan olisi vielä valmis kuninkaaksi.

Oli mukava lukea päätös osa, mutta se ei loppujen lopuksi ollut mitenkään ihmeellinen ja siinä ei ollut oikein mitään jännitettävää. Hetkittäin oli tippalinssissä, mutta ei niin tunteita herättävä, että kyyneleet olisivat valuneet. Edelleen Cass osaa sanoillaan kertoa tarinaa, joka on kuin höyhenen kevyttä ja miellyttävästi soljuvaa. Kannattaa lukea ihan vain heleän kirjoitus tyylin vuoksi!

"America, my love, you are sunlight falling through trees. You are laughter that breaks through sadness. You are the breeze on a too-warm day. You are clarity in the midst of confusion.

You are not the world, but you are everything that makes the world good. Without you, my life would still exist, but that's all it would manage to do." 
-letter to America from Maxon

Arvostelu:<3<3<3

maanantai 7. syyskuuta 2015

Jennifer L. Armentrout: Every Last Breath

Täydellinen lopetus upealle Dark elements- sarjalle! Kaikki ratkeaa ja menee yhteen. Tosin loppuselitys oli ehkä hieman huono valinta minusta. Tarina jatkuu suoraan siitä mihin viimeksi jäätiin.

Lilin on vapaana ja asiaa ei auta yhtään, että se on Samin ruumiissa. Nyt Laylan pitäisi keksiä keino pysäyttää Lilin, ettei maailman loppu koputa ovelle. Laylan on myös tehtävä valinta pysyäkkö siinä tutussa ja turvallisessa, vai astua uuteen ja pelottavaan.

Tuntuu että Layla on kasvanut siitä alun varovaisesta tytöstä. Ehkä vähän häiritsi kuinka monta kertaa hän mietti, että pitää laittaa ison tytön pikkuhousut jalkaan, mutta hän oikeasti teki sen myös joka kerta. On myös upeaa, miten Laylan kasvaessa hänen muotonsakkin muuttuu tai no siis silloin kun hän muuttuu demoni muotoonsa.

Kirjailija on upeasti käsitellyt hahmojen tunnetiloja ja sitä tapahtumiin reagointi on aitoa. Oli myös ihanaa että tuotiin lisää taustaa ja aspekteja taivaaseen ja helvettiin. Tarina jaksoi kantaa koko matkan ja melkeinpä putkeen luin kirjan.

Outoa kuitenkin lopulta minusa oli, että demonista tehtiin oman tahdon omaava olento, joka pystyy sääliin. Olihan se ihana että Rothilla oli pehmoinenkin puoli, mutta jotenkin hän ei ollut niin mahtava, kuin ensimmäisessä osassa, jossa hän on täysi demoni. Demonit eivät voi rakastaa samalla tavalla, vaan se on enemmän himoa ja omistamista, ja minusta siksi tämän kirjan romanssi oli omaan makuuni lopulta liian hempeä. Sitä ei edes korjannut Rothin halu lähteä kauas pois.

SPOILERS AHOI!

Oli upeaa että kirjailija laittoi Laylan tekemään valintansa jo alkupäästä kirjaa, ja sitä ei tarvinnut odottaa pitkään ja oli upeaa tietää että on itse ollut osana äänestystä, jossa valittiin kumman kanssa Layla päätyy lopulta yhteen. Tuloksesksi oli tullut Astaroth <3

Loppuratkaisun olisi voinut toteuttaa toisinkin. Minusta järkevin valinta olisi ollut, että kun Lilinia iski rauta miekalla niin kyllä Laylaakin sattui, mutta hän ei saanut oireita, mitä demonille olisi pitänyt tulla raudasta. Niin Lilin olisi tapettu sillä, mutta Layla ei olisi saanut muuta kuin periaatteellisen iskun miekasta ja näin ollen selvinnyt siitä hengissä.

Arvostelu: <3<3<3<3