perjantai 30. toukokuuta 2014

Sara Shepard: Valehtelevat viettelijät, Kaivattu

Kirja oli todella nopea lukuinen. Luin kirjan vähän kuin välipalana ja sen itseasiassa aloitin ja lopetin tämänpäivän aikana. Ainut mitä kirjasta tuli mieleen on, että tässä on perus bitch bitch Amerikka.

Kirja kertoo neljästä tytöstä Ariasta, Emilystä, Hannasta sekä Spenceristä. Ainiin ja heidän edesmenneestä ystävästään Alisonista. Ystävykset ovat vuosien varrella ajautuneet erilleen, ja kukin on rakentanut oman polkunsa. Vältellen ajatusta Alisonin kuolemasta ja salaisuuksista, joita hän kantoi mukanaan. Ilmeisesti ne ovat päässeet vuotamaan, sillä nyt on tytöille alkanut tulla pahaa enteileviä ja menneisyydestä muistuttavia viestejä. Tunnelma käy jopa ahdistavaksi.

Hahmot ovat erilaisia olematta erilaisia. Heissä on jotain samaa, joka vaivasi minua, sillä en saanut siitä oikein kiinni. Jotenkin tuntui, että kaikilla oli halu kontrolloida tai pysyä edes kasassa. Alison taas vaikutti aluksi olleen mukava, mutta mitä pitemmälle luki sitä vastenmielisemmältä Alison vaikutti. Välillä jopa ihmetytti, että miksi he ovat halunneet olla Alisonin kavereita. Tosin itsellä on samanmoisia kokemuksia samantyyppisestä ihmisestä ja omalla tavallaan ymmärrän miksi he vihasivat, mutta silti pitivät Alisonista.

Kirja ei saanut minua koukutettua. Toki jäi paljon kysymyksiä auki, mutta ei kuitenkaan niin suuria tai vaivaavia kysymyksiä, että lukisin seuraavan osan tai hankkisin sitä. Valehtelevat viettelijät kelpaa hyvin kesälukemiseksi, kun etsii jotain nopeaa täytelukemista, eikä halua itselleen mitään mietittävää tai sisällöllisesti arvostettavaa kirjaa. Tyttöjen teinidraamaa, joka menee ällötykseen asti. Aika kova tuomio, mutta näin asia vain on.

Arvostelu: <3<3

tiistai 20. toukokuuta 2014

John Green: An Abudance of Katherines

Mielenkiintoinen hyvänmielen kirja tiivistää aika hyvin kirjan.

Kirja kertoo entisestä lapsinerosta, jolla on pienoinen kriisi. Hän haluaa merkitä jotain. Ei vain olla joku, vaan oikeasti merkitä. Ei sekään varmaan tilannetta auta, että hänen yhdeksästoista Katherine jättää hänet, ja jotenkin juuri tämän kertainen kirpaisee syvältä ja jättää tyhjän kolon vatsaan. Maatessaan lattiallaan itsessäälissä kierien tulee ystävä Hassan hätiin ja lähdetään road tripille keräämään sydämmen sirpaleita. Kaverukset päätyvät Gutshot nimiseen kylään Tenneseehän ja sille tielle sitten jäädäänkin.

Kirjan päähenkilöllä Colinilla on yksinkertaiset asiat, mitä elämältään tahtoo. Hän haluaa parhaan kaverin, tutkimuksensa valmiiksi ja Katherinen. Muut onkin, mutta Katherine puuttuu. Onhan hänellä ollut Katherine, nimittäin yhdeksäntoista kappaletta. Kaikki erilaisia ja kaikki ovat hänet jättäneet. Hän yrittääkin saada muokattua matemaattisen kaavan, jolla voisi ennustaa kahden ihmisen välisen suhteen pituuden, ja kumpi jättää kumman. Muuttaa siis rakkaus numeroiksi ja viivoiksi paperille ja selventääkseen sillä itselleen rakkauden.

Omalla tapaansa kirja on Colinin kasvukertomus siitä, kuinka on opittava jatkamaan eteen päin ja opittava, että sillä ei ole väliä merkitseekö vaiko eikö. Colin myös ymmärsi kirjan aikana, että tulevaisuutta on turha yrittää ennustaa matemaattisin kaavoin. Tulevaisuus on ja pysyy mysteerinä ja se tuo mitä tuo. Se täytyy vain kestää pää pystyssä tuli sitten mitä tahansa.

Kirjan muut hahmot olivat eläväisiä ja todella inhimillisiä. Heihin pystyi samaistumaan, ja pystyi hyvin uskomaan, että he olisivat oikeasti olemassa olevia ihmisiä. Välillä tuli kirjassa mieleen, että ottaako kirjailija suoraa kontaktia lukijaan Colinin kautta, sillä jotkin kohdat jäivät häiritsemään, sillä tuntui kuin kirjailija olisikin puhunut sinulle, mutta se ei haitannut yhtään. Tästä esimerkkinä kun Collin kertoi siitä, kun jonkun kirjailijan kirjassa oli käytetty F sanaa ja kirjailijan oli täytynyt
muuttaa jok'ikinen F sana fugging sanaksi. Tässä kirjassa F sanasta on käytetty myös fugging, mikä laittoi pohtimaan, valittiko kirjailija asiasta.

Termi kameleonttiointi (chameleoning) oli mielenkiintoinen, mutta tosiasiassa on paljon ihmisiä, jotka ovat kameleontteja. Vaihdetaan nahan väriä, äänen sävyä ja olemusta eri seuroissa tavoiteltaessa mahdollisimman miellyttävää olemusta muiden silmissä. Ei näytetä oikeita kasvoja. Minusta joissain tapauksissa se on ymmärrettävää. Itse olen oppinut käyttämään "maskia" ihmisten seurassa joihin en luota. Muuten olen itse avoin ihminen, mutta jos joku on pettänyt luottamukseni en voi olla heidän seurassaan enää luonnollisesti, jolloin kameleonntioidaan. Kuinka hauska sana onkaan kameleonnttiointi!

Kirjan huumori oli loistavaa, ja sainkin siitä herssyvät naurut. Kaikille John Greeniä lukeneille ehdoton valinta ja vaikka uusillekkin lukijoille. Tosin teksti sisältää paljon vaikeita sanoja, mikä oli hieman häiritsevää. Kuitenkaan An Abudance of Katherines ei yltänyt John Greenin Tähtiin kirjoitettuun virheeseen. Ei ei lähellekkään, mutta eihän kirjoja saisi vertailla eihän ; ) Mutta kyllä suosittelen tätä kirjaa vähän kuin välipalaksi.

Kirjan juoni oli hyvä, mutta hieman ennalta-arvattava, ja olisi saanut olla hieman yllättävämpi. Kuitenkin olemalla liian yllättävä kirja onnistui olemaan ihmisläheinen ja todenmukainen. Mielenkiintoista faktatietoakin sai kirjasta.

"I don't think you can ever fill the empty space with the thing you lost...I don't think your missing pieces ever fit inside you again once they go missing" -Colin

Arvostelu: <3<3<3


torstai 15. toukokuuta 2014

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Valkoinen kuningatar sijoittuu 1464 Englantiin, jolloin valta vaihtui nopeasti ja koskaan ei voinut tietää kuka on puolellasi ja kehen voit luottaa. Kirja kertoo Elisabet Woodville:stä nuoresta leskestä, jolta on omaisuus viety. Nuori tuleva kuningas ratsastaa ratsullaan ohi ja Elisabet lumoaa hänet täysin. Tästä alkaa rakkaus tarina, jossa kuningattaremme täytyy pysyä kärsivällisenä ja uskossa miehensä paluuta kohtaan.

Pidin paljon Elisabetistä. Hän oli mielenkiintoinen hahmo ja hänellä oli mielenkiintoisia mielenliikkeitä, mitä oli hauska seurata. Hän otti suuren riskin lähtiessään kuninkaan vaimoksi, mutta silti halusi uskoa tulevaisuuden olevan valoinen. Elisabetin hahmon kehtitys oli mielenkiintoinen, mutta aikaa myöten hänestä alkoi minusta tulla itsekäs ja liian vallan haluinen. Samoin kuin hänen tyttärensä alkoi kyseenalaistamaan äitinsä toimia aloin itsekkin pohtia, mitä tästä naisesta on oikein tulossa, ja mikä häntä enää tässä maailmassa eteenpäin ajaa. Suurienkin surujen jälkeen hän jotenkin pystyi jatkamaan ja hän todella oli minusta vahva nais hahmo.

Historiallisestikkin hieno teos, sillä kirja perustuu tosi tapahtumiin, tosin kirjailijan kynän värittämänä. Teos sai myös vienoja fantasianpiirteitä noituudella. Kuningatar Elisabethiahan oikeastikkin syytettiin noituudesta, mutta kirjassa sitä todella on. Tosin se on vain pientä, eikä ole hallitseva osa tarinaa, mitä pidän tärkeänä. Onhan taikuudella roolinsa, mutta se on pitemminkin ennustamista tai taikuus lopulta kääntyi käyttäjäänsä vastaan.

Kirjassa välillä oli hankalaa seurata kenestä puhuttiin, sillä kaikki olivat Gerogeja, Rickhardeja, Elisabethejä tai Edvartteja. Eli vaikea pysyä milloin puhutaan kenestäkin. Kielellisesti kirja toimi ja meni nopeasti 470 sivuiseksi kirjaksi. Pidin myös siitä, kuinka kerrottiin joen jumalatar Melusinan tarinaa.

"Hän on nainen. Aivan erilainen eläjä kuin mies. Ritari näki kalanaisen, mutta sieluaan myöten hänet säikäytti nimenomaan nainen."

Tätä kirjaa oli jotenkin vaikea arvostella. Pidin kirjasta, mutta se ei kuitenkaan ollut ehkä mukavuus alueellani. Kuitenkin oli mahtavaa lukea oikeasti vahvan naisen tarina.

Arvostelu: <3<3<3

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Abigail Gibbs: Illallinen vampyyrin kanssa

Yay! Kerrankin vampyyri kirja, jossa vampyyrit eivät ole kilttejä, tai kimalla auringossa (Pimeyden rakastaja oli toinen melkein aito...). Tässä kirjassa ihanaa on se, ettei vampyyreistä ole tehty tahallisesti rakastettavia, vaan he ovat saalistajia, mutta silti osiltaan moraalisia toimijoita. Heillä palaa auringossa iho, johtuen alabasterin sävyisestä ihosta. Eivät he poroksi pala. He myös elävät pitkään todella pitkään, mutteivät loputtomasti. Vaarna sydämen läpi hoitaa kyllä sen puolen aika sutjakasti.

Pidin kirjan tyylistä kirjoittaa. Koko tarina on kerrottu imperfektissä, ja siihen meni hetki tottua, mutta se todella toimii tässä kirjassa. Toisekseen tämän kirjan on kirjoittanut niin sanottu harrastelija. Alun perinhän tämä teos on ollut Gibbsin blogissa, josta se sai suuren yleisön. Siksipä jotenkin kirjaa ei ole sidottu sääntöihin, mitä joskus tuntuu olevan kirjailijoilla. Kirja oli myös omalla tavallaan fanfictiomaista. Tässä oli kohtauksia, joista selkeästi näki, että ne oli kirjoitettu, vain sen vuoksi, että ne oli hauska kirjoittaa tai kirjoittaja halusi välttämätt kirjoittaa tällaisen kohdan. Tästä esimerkkinä tanssiaiset, jotka tulivat jotenkin puun takaa. Samoin kuin yhtäkkinen huvipuistokohtaus. En valita pidin todella molemmista kohtauksista!

Kirjoitus tyyli on mukavaa, mutta osittain huomaa, että kirjoittaja on amatööri, tosin ei sanan amatööri huonossa merkityksessa vaan hyvässä, eli kirjailija vielä opettelee omia rajojaan. Tämän näkee osittain siinä, että välillä on vaikea seurata, kenestä hän puhuu, sillä edellinen lause voi käsitellä Kasparia ja siinä on hänen nimensä, mutta seuraava lause kuvailee jotakin ilmettä, ja yhtäkkiä se onkin jonkun toisen kasvot joita kuvaillaan. Jotenkin myös yhtäkkinen paikan tai tilanteen vaihdos hämäsi ja sekoitti päätä.

"Hänen äänensä oli niin veotava, niin epätoivoinen, kuin nälkiintyneen lapsen säälittävä huuto; ja minä kuiskasin sanan jota en olisi koskaan osannut ajatellakkaan:
 Olkoon."

Ah! Kirjan romantiikasta voisi puhua ummet ja lammet. Voi että pidin siitä! Olen monessa kirjassa jo tottunut suorastaan turtunut romansseihin, jotka joko räjähtävät käsiin, tai syntyy katseista pikkuhiljaa. Ne ovat ne perus. Kirjassa ehkä romanssi vähän räjähtää, mutta se oli minulle todella, hmm...Miten sen sanoisi... Värisyttävää. Kylmiä väreitä vain kulki, kun kirjamme "rakastavaiset" olivat toistensa kurkuissa kiinni niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisesti. Rakastin heidän naljailuaan ja pottuiluaan toinen toiselleen. Myös sitä rakastin, kuinka kiellettiin tunteiden olemassa olo ja toisen vetovoima. Kirjailija on onnistunut myös loistavasti kuvaamaan verenjuomis kohtauksia, jotka ovat todella elävästi ja niin yksityiskohtaisesti kuvattu, että tuntee puraisun omalla kaulalla tai vähintäänkin nousee halu tulla purruksi. Kirjassa tietenkään, kun kulmahampaat lävistävät ihon ei ole mikään kivuton toimenpide, mutta silti siinä vain on jotain.

"Kuullessani nämä pilkalliset sanat tunsin kuinka hänen torahampaansa pureutuivat ihoni läpi. Ne upposivat syvälle lihaan ja repivät ihoani."

Kirjan nimet olivat minusta ihania kuten Kaspar, Violet ja Thyme. Joukossa oli myös tavallisiakin nimiä, mutta nekin olivat jollakin tavoin mielenkiintoisia, ja niihin ei ole usein törmännyt. Eräs asia minua kuitenkin häiritsi suunnattomasti... Se oli suomennos. Kaspar kutsuu Violettia kirjassa typyksi. Siitä jää paha maku suuhun ja sana "typy" ei ole mitenkään imarteleva. Minulta meni pilalle monta kohtaa sanan typy takia. Ei se aluksi häirinnyt, mutta loppua kohti en voinut enää sietää sitä. Engalnnin kielisessä sana jota Kaspar käyttää on girly. Onhan typy tietysti kiva suomennos mutta oikeasti. Ongelmana oli minusta myös loppujen lopuksi jotenkin irrallinen juoni. Tarina koostui paloista, jotka oli liitetty yhteen kuin tilkkutäkki. En tiedä miksi minulle jäi sellainen olo. Kirjassa myös loppu oli jotenkin kiirehditty ja se vain kiihtyi. Tosin minusta kirja kuitenkin onnistui kokonaisuudessa irrallisuudesta huolimatta. 

Nautin todella kirjan maailmasta ja vampyyreistä täysin rinnoin. Kirjan lopetus oli minusta myös hyvä ja antoi ajattelemisen varaa. Ilman suoria vastauksia tulevasta.

"Violet, älä koskaan jätä minua. Mitä ikinä tapahtuukin; vaikka asiat muuttuisivat kuinka pahaksi, kunhan et mene. Ole kiltti."

Arvostelu:<3<3<3<


lauantai 10. toukokuuta 2014

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Evanescence:n- Missing on minusta täydellinen omalla tapaansa kuvaamaan kirjaa. Sen tunnelmaa, mutta omalla tavallaan ei, sillä kirjassa on paljon onnellisia hetkiä ja elämän riemua, jota tästä laulusta ei oikeastaan löydy. En omista tai ole tehnyt videota!


Kaikkea sitä, juuri luin Aikamatkustajan vaimon loppuun ja olo on hyvin tyhjä, kuin reikä olisi ammuttu läpi rinnan ja tuntisin tuulen viiman kulkevan sen läpi. Tämä kirja kirjaimellisesti repi sydämeni irti ja jätti sen vuotamaan kuiviin maahan, vähintäänkin jätti kyyneleeni valumaan pitkin poskiani. Jopa nyt kun kirja on loppu ja on kulunut muutama tunti, vain kirjan aijatteleminen nostattaa minulle kyyneleet silmiin, Tämä kirja oli tunteitaherättävä, ja kaikkien lukemisesta pitävien pitäisi tämä teos lukea!

Aikamatkustajan vaimo kertoo Henrystä, jolla on aikamatkaajan geeni. Hän matkustaa tilassa ja ajassa sattuman varaisesti voimatta vaikuttaa siihen mitenkään. Usein miten aikamatkustuksen laukaisee stressi tai jokin ahdistava tilanne. Henry tapaa vaimonsa Claren ensimmäisen kerran aikamatkalla kun hän on 36- ja Clare 6-vuotias, mutta Henry tapaa Claren ensimmäisen kerran oikeassa ajassaan 28 vuotiaana, kun Clare on 20 vuotias. Kirja kertoo Henryn tarinan ja heidän yhteisen tarinansa, jossa kaikki kietoutuu yhteen. Ajan ja paikan järjestykseen

Tämä on upea rakkaustarina, joka kertoo kaipuusta, menetyksestä ja siitä, kun aika ei ole aina puolellamme. Omalla tapaa se kertoo kärsivällisyydestä. Vaikka Clare ei ole kovin kärsivällinen, hän silti odottaa Henryä, heidän kohtaamistaan. Clare odottaa Henryn palaavan luokseen niin menneessä kuin nykyisyydessä ja aina tulevassa. Mikä on minusta sydäntä raastavaa. Kaikki se tiedottomuus ja menetyksen pelko.

Muuta tästä kirjasta en voi sanoa. Kirjan henkilöt ovat ihania. He ovat hyvin inhimillisiä kaikkine piirteineen niin paheineen kuin hyvine puolineenkin. Henryn elämä on ollut vauhdikasta, mutta siihen vauhtiin on mahtunut onnen hetkiä, mutta myös niin tuskaisia ja kivuliaita hetkiä, että ne haluaa sulkea vain kauas pois. Tämä kirja on hyvin raskasta luettavaa ja se otti kirjaimellisesti voimille, mutta kauneudessaan se oli järisyttävä kokemus, ja en vaihtaisi tämän kirjan lukukokemusta mistään hinnsasta. En halua myöskään paljastaa kirjasta kohtia, joten senkin vuoksi jätän tämän lyhyeksi.

"Jos aika paikka soisi sen..." -Henry

Ystäväni Lisa tiivisti kirjan upeasti: "kirja saa meidät kysymään itseltämme, miten käytämme aikaa rakkaidemme kanssa ja ymmärtämään, että aikamme heidän kanssaan on rajallinen"

Upea valovoimainen kokonaisuus, joka jätti sydämen vuotamaan verta ja jätti jäljet mieleeni.
Arvostelu: <3<3<3<3<


tiistai 6. toukokuuta 2014

Holly Smale: Geek Girl

Kuinka positiivista! Kirjan nimeä ei ole suomennettu ja tässä tapauksessa se oli hyvä! Kirjan nappasin mukaan osittain nimen takia.

Kirja kertoo viisitoista vuotiaasta Harrietista, joka on sanan nörtti todellinen ilmentymä ja stereotypia. Harriet ei ole millään tavalla kiinnostunut muodista. Omien sanojensa mukaan "muoti on vain vaatteita", mutta kuitenkin hän päätyy muotimaailman pyörteisiin muotihullun kaverinsa Natalien raahaamana. Puhumattakaan siitä, että päätyy viemään parhaan ystävänsä unelman siinä sivussa. Eikä unohdeta mallipoika Nickiä, joka on syötävän söpö, ja aiheuttaa selittämättömiä sydämen tykytyksiä. Kun Harrietista koulitaan mallia, niin valheilta ei voida välttyä, ja lopulta huomataan olevan keskellä valheiden solmua. Saako Harriet selvitettyä ne? Lue kirja ;)

Kirjan päähenkilö Harriet on mielenkiintoinen. Hän pukeutuu minun mielestäni omaperäisiin paitoihin, vaikkei oikeasti kiinnitäkkään niihin huomiota. Hänellä on faktoja, ja tuntuu, että hän piiloutuu osittain suunnitelmien ja faktojen taakse. Harriet ei ole itseensä tyytyväinen ja asiasta kielii halu muuttua. Hän on hieman pikkuvanha osittain johtuen isästään, joka on vienyt perheen lapsen paikan. Harrietin äitipuoli on taasen tiukka, mutta asiallinen.

Muistakuin Harrietin hahmoista on vaikea puhua, sillä hahmot jäävät hieman vaisuiksi. Jotenkin etäisiksi ja niihin ei kerkeä kiintyä. Kirja oli nuorten kirja selkeästi ja omalla tavallaan pinnallinen kirja. Geek girl oli vaisu, ja todella kevyttä lukemista. Kuitenkin välillä kirja sai hymyn huulilleni ja onnistui sanomaan jotain oikeasti syvällistä ja kertoen totuuden kauneudesta ja siitä, mitä ihminen sisimmältään on, joten ei se kumminkaan niin huono ollut. Todella hyvä välipala kirja ja hyvän mielen romaani. Romantiikka tuli vähän out of nowhere. Voisi jäädä yhteen kirjaan....

 "Ja kun hän kumartuu, päähäni mahtuu vain yksi oivallus: Kukaan ei oikeastaan muutu. Tuhkimo on aina Tuhkimo, nätimmässä mekossa vain. Ruma ankanpoikanen oli koko ajan joutsen, vain, pienemmässä koossa."                                                              
-Harriet

Arvostelu: <3<3