tiistai 14. huhtikuuta 2015

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt

Lemmikkikaupan tytöt oli kirja, jonka olisi halunnut sulkea ja jättää lukematta. Tai oikeastaan aihe on sellainen, jolta haluaisi sulkea silmänsä eikä haluaisi uskoa, että tällaista tapahtuu. Kyseessä on vaikuttava teos, joka ei kuitenkaan saanut minua kunnolla otteeseensa.

Jasmin on ihan tavallinen cheerleadingia harrastava tyttö uusi kouluvuosi edessään. Mitäköhän tänä vuonna tapahtuu? No mitä Jasmin ei tiedä on, että hän saa uuden ystävän ja he päätyvät yhteistuumin töihin lemmikkikauppaan. Muutaman viikon kuluttua he pääsevät lemmikkikaupan oikeaan bisnekseen, joka heille alkaa suihinotolla. Tästä siirrytään sylitanssiin ja seksiin.

Bisnes toimii Lidon auktoriteetillä, joka pitää myös kaikki hiljaisina, mukaan lukien silloin, kun klubilla syttyy tulipalo ja kaksi tyttöä katoaa. Toinen löytyy kuolleena ja toinen tyttö Jasmin vain katoaa. Mitä muut eivät tiedä on, että hänet kidnapattiin pieni valkoinen chinchilla kani kainalossa.

Kirja kertoo Jasminin tarinan, mutta myös yhden työntekijän sekä äidin maanantai päivän kun hän sai tietää tyttärensä kadonneen. Omalla tapaansa kirja on sairas kertomus ja on kammottavaa, kuinka Jasminilla syntyy ajan myöntä kiintymys kidnappaajaansa eli kyseessä on Tukholma syndrooma.

Kirja oli vaikuttava, mutta sen raakuuden ja raadollisuuden vuoksi en pitänyt kirjasta. En tiedä miksi minulle tuli kirjaa lukiessa sellainen olo kuin, että kaikki seksi olisi sairasta ja ällöttävää. Kyllä lapsiporno on, mutta tuntui kuin kahden aikuisen ihmisenkin välinen seksi olisi vierasta ja inhottavaa. Tämä tuli ehkä minulle kirjan äidistä ja hänen yhden illan jutustaan. 

Yllätyin, kuinka tarkka kirjailija oli. Hän tiesi tamagotcheista ja cheerleadingista yksityiskohtia, joita itse osasin arvostaa ja ymmärtään, koska minulla on tamagotchi ollut ja cheerleadingiakin tullut harrastetuksi. Näm pienet yksityiskohdat juurruttivat hyvin tekstiin ja tämä fiktiivinen tarina mukautui ja muuttui osaksi faktaa, mikä sinänsä oli pelottavaa. En pitänyt äidin maanantai päivästä, kun hän selittää gynegologisia termejä ja valittaa työstään.

Kirja oli hyvä, mutta aiheensa vuoksi etova. Kirjailija on rohkeasti ottanut esiin asian, jolta usein suljetaan silmät ja ajatellaan, ettei sitä ole.

Arvostelu: <3<3<3

Carolly Ericson: Minä, Marie Antoinette

Onpas pitkä aika kun olen viimeksi päivittänyt. Valitettavasti on mennyt pääsykokeisiin lukiessa ja uudessa työssä, niin ei ole blogia ollut aikaa kirjoitella, mutta eiköhän se tästä taas lähde käyntiin. Muutama arvostelu rästissä ; )

Eli luin fiktiivisen kertomuksen Marie Antoinetten ranskan kuningattaren elämästä. Kirja oli hyvin saman tyylinen kuin Minä Katarina, joka on Venäjän keisarinnan elämästä kertova kirja. Kirja oli ihan hyvä, mutta loppujen lopuksi hyvin kevyttä lukemista. Seuraa tavallista historiallisen nais henkilön hovi draamaa, eli juonittelua ja salarakkaita.

Marie Antoinette kasvatettiin kuuliaiseksi, mutta jo pienestä hänellä on ollut oma pää ja sydän, ja hän mieluummin kuuntelee niitä, kuin muiden ohjeita ja kehotuksia. Marie Antoinetesta kasvoi kaunis nuori neiti ja Itävallan arkkiherttuana hänet valmisteltiin morsiammeksi Ranskan tulevalle kuninkaalle, jotta voitaisiin luoda suhde kahden valtion välille. Marie Antoinette on innoissaan, ja innostus ei laske, vaikka hänen tuleva miehensä on vasta poikanen ja vähän omalaatuinen. Pääseehän hän Ranskan hoviin.

Ranskassa on paljon juonitteluja ja Antoinettelle sydän vie enemmän kuin järki. Tosin Antoinette järjestää kohtaamisensa salattuna ja hyvin suojassa. Huhuja voi tulla, mutta niille ei löydy todisteita. Pahin ongelma on kuitenkin, ettei Ludvig hänen miehensä ole yhtään innoissaan aviollisista toimenpiteistä, joiden pitäisi suoda heille lapsi ja ilman lasta ei ole perillistä ja ilman perillistä, muut voivat vielä havitella kruunua itselleen.

Kirja oli mielenkiintoisesti kirjoitettu ja se oli aika ajoin nopea tempoista luettavaa, kuitenkaan se ei iskenyt sydämmeeni, sillä Antoinetten rietastelu ja vastuuttomuus välillä ottivat päähän. Ymmärsin kyllä, ettei Ludzig todellakaan ollut helpoin mies ja oli hyvä, että he lopulta saivat perillisiä, mutta oli se kovan työn takana. Tämänkin "parantumisen" jälkeen Antoinette jatkoi suhdettaan vanhaan tallirenkiinsä sekä komeaan ruotsalaiseen upseeriin.

Marie Antoinettella oli paljon valoisaa kautta, mutta kun oli surullista ja synkkää niin tuntui, ettei valoa koskaan tulisi. Antoinette jaksoi silti toivoa ja minusta alun pikkutytöstä lopun lähetestä hänestä kasvoi aina vain vahvempi. Hänen nähdessään kuolemaa ja ollessaan vankina ja kuoleman pelossa hän silti kohtasi ihmiset. En silti pystynyt samaistumaan hahmoon. Kirjaa on myös surullista lukea, sillä ei voi kuvitella kirjalle ihanaa loppua ja että Antoinette pääsisi upseerinsa kanssa jatkamaan vanhoille päiville, koska tietää, kuinka Antoinetten elämä päättyy. Giljotiiniin.

Arvostelu: <3<3<