perjantai 9. kesäkuuta 2017

Edelleen eteenpäin, kun ei takaisinkaan voi mennä

Olen onnellinen. Olen onnellinen elämästä jonka olen saanut ja kyvystäni kävellä. Siitä että saan haistaa, maistaa, tuntea ja kokea. Kai elämä koostuu näistä pienen pienistä palasista, jotka tekevät kaikesta kaiken arvoista. Olin Raisiossa Alppiruusutarhassa ja kuvat ovat sieltä ja Milla Mykrä on jälleen ottanut aivan ihanat kuvat.


Välillä ei vain muista sitä, että on onnellinen. Välillä kaikki kaatuu niskaan. Tuhoaa halun olla oman itsensä kanssa. Pitää päästä pois. Löysin pakopaikkani vähän kummallisesta paikasta, mutta se on minulle juuri oikea. Saan hengittää siellä hetkittäin raikasta ilmaa, joka ei tuota minulle lisä taakkaa. Se helpottaa. Se helpottaa että ei tarvitse ajatella. Elämäni ihmisillä kaikkilla on tällähetkellä vaihe, jossa olen tehnyt kaiken voitavan ja voin vain odottaa, että asiat tapahtuvat ja selviävät. Odottaminen on vaikeaa. Vaikeinta on olla katsomatta taakseen kun odottaa. Katse pitäisi suunnata eteen päin, jotta huomaa mihin kävelee, jotta näkee sen kaiken ja miten asiat kehittyy. Katsomalla taakseen voi menettää jotain tärkeää matkalta ja haluan olla oman matkani ohjastaja.



Välillä iskee eksistentiaalinen kriisipäälle. Miksi olen minä. Miksi olen täällä. Välillä on raskasta kokea se kaikki. Välillä ei jaksaisi kokea kaikkea, välillä miettii pitääkö tämäkin kaikki käydä läpi. Mutta, mutta kun kokee elää. Ei se tuntuisi missään se onnellisuus, jos aina on onnellinen. En ole ihminen, joka pystyisi elämään päivästä päivään pumpulissa ja minua ruokittaisiin lusikallisella onnea. Ei se ei ole minua varten. Miksi elää pienellä liekillä joka vain jatkuu ja jatkuu. Mieluummin antaa elämän roihuta ja liekehtiä. Hiilloskin on kaunis ja niissä on edelleen muisto liekistä. Hiillokseen voi puhaltaa uuden elämän. Tuhkastakin syntyy vielä feeniks lintu.

Esitin kerran kysymyksen: Mikä on asia, jonka poistaisitte tästä maailmasta?
Minulle vastattiin: Pahuus.
Minua suorastaan suututti. Jos poistaisi pahuuden niin myös hyvä lakkaisi olemasta, koska hyvää ei voida tunnistaa ilman pahaa. On myös paljon pahempi vaihtoehto. Se että jäisi jäljelle vain niin sanottu normaali ja hyvä. Pian normaali alettaisiin nähdä huonompana kun hyvä, ja kaikki jotka olisivat vain normaaleita toimintoja saisivat huonon sävyn. Vastakohdat tekevät kaikesta kokemisen arvoista. Ehkä tämä selittää ajatustani siitä, että en halua sitä tasaista annosta onnea. Ei se silloin ole sitä. Ei se ole puhdasta onnea. Jos ei koe sitä surua, epätoivoa ja menetystä. Tragedia antaa tunteen elämästä.


Joten jatkan matkaani eteen päin. En katso taakse kuin muistoissani. En takerru niihin muistoihin vaan luon uusia niiden tilalle, jotka haihtuvat unoholaan, koska aika unohtaa meidänkin puolesta. Jos ei luo uusia niin kohta huomaa ettei niitä ole ollenkaan. 

Ihana kesänalkua kaikille, 
PS. Toivossa on hyvä elää ja kuolla ^.^

torstai 8. kesäkuuta 2017

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Minun kai pitäisi antaa kirjan hautua pitenpään ja vasta sitten kirjoittaa siitä, mutta oi että minä pidin tästä kirjasta. Tätä on syytetty vaikka ja mistä ja moni on sanonut ettei pidä kyseisestä teoksesta sen kyynisyyden ja loputtoman murheen vuoksi. Minusta asia ei ole näin. Kyse on elämästä. Erilaisten ihmisten elämistä ja siitä miten he sen elävät.

Norwegian Wood kertoo Torusta, joka muistelee mennyttä aikaa ja vaikeita aikoja elämässään. Hänen nuoruuttaan. Sitä miltä tuntui rakastaa, ja mikä siinä oli niin riipaisevaa. Hänen elämänsä naisista, ihmisistä ja koulusta. Vuoteen mahtuu paljon.

Murakami kuvaa edelleen terävillä huomioilla ihmistä. Pienet huomiot luovat kokonaisuuden. On ilmiömäistä kuinka hän löytää juuri ne täydelliset sanat kuvaamaan jotain niin, että se tuntuu luonnolliselta. Oikealta siihen hetkeen ja persoonaan. Murakami menee suoraan on the point kiertelemättä tosia asioita. Välillä se on hätkähdyttävää, mutta toisaalta se on Murakamille tyypillistä ja nautin siitä suunnattomasti. Pidin erilaisista hahmoista. Pidin Midorista ja Kamikazesta. Pidin jopa Nagasakista.

 Välillä ajattelin kuinka pikkuvanhaa tekstiä se oli, kun tajusin että päähenkilö on kaksikymmentä, kunnes tajuan että olen itsekkin sen ikäinen. Kun mietin kuinka melodramaattista kaikki on, niin totean, että itsekkin olen melodramaattinen. Omassa elämässäni on hetkiä, joiden vuoksi pystyin samaistumaan tuohon toivottomuuden tunteeseen. Siihen suohon mistä on vaikea nousta. En puhu nyt masennuksesta, vaan siitä toivottomuudesta. Samaistuihn myös siinä päähenkilöön, että hän on lopulta positiivinen. Hän menee lopulta eteen päin, vaikka olisi kuinka pohjamudissa.

"Suhde voi onnistua tai sitten se voi epäonnistua. 
Mutta sellaista rakkaus on. 
Silloinkun rakastuu, on luonnollista antautua rakkaudelle." -Reiko

Ymmärrän sen, että tätä pidetään masentavana kirjana. Minusta tässä on kuitenkin onnellinen loppu. Se on erilainen ja kirjaan mahtuvat onnen hetket tuntuvat niin paljon enemmän elämisen arvoisilta juurikin niiden synkkien hetkien vuoksi. Se on niin lähellä elämää, että henkeä salpaa. Pidän siitä, että olen löytänyt jotain niin aitoa kirjallisuuden parista.

Pidin mielenkiintoisena itsemurhan konseptia Japanilaisessa kulttuurista. Tämän teoksen pohjalta pystyisi varmasti kirjoittamaan esseen. Japanissa itsemurha on miltei tavanomaista. Se on melko yleistä. Ymmärtäähän sen yhteiskunnassa, jossa pyritään koko ajan eteenpäin ja kaikki on vahvasti suorituspainoitteista ja ulkoaoppimista. Kuitenkin se yllättää ja laittaa miettimään, kuinka yleistä se on. Kuinka yleistä se on muualla maailmalla ja Suomessa. Ihminen sulkee silmät asioilta, joita ei halua nähdä. Tuli pohdittua sitä mitä tiedän Japanilaisista itsemurhista yleisellä tasolla. Noh heillä on harakiri, joka on samuraiden itsemurha, jotta heitä ei voi kiduttaa. Kamikaze lentäjät toisessa maailmansodassa eli itsemurha lentäjät. Myös kunnian puolesta kuoleminen. Historiassa nämä ovat olleet syitä, ja nykyään se on muuttanut muotoaan maailman ympärillä muuttuessa. Nykyään se on myös kunnian menetystä, mutta epätoivoa ja ahdistusta. Kokemus siitä, että ei ole tyytyväinen elämäänsä, ettei elämälle löydy tarkoitusta.

"kun rakas ihminen kuolee, mikään viisaus ei voi parantaa surua. 
Sitä surua ei paranna viisaus, ei rehellisyys, ei vahvuus eikä hyvyys. 
Voimme vain surra loppuun asti ja oppia siitä jotain, mutta opimmepa siitä mitä tahansa, 
se ei auta meitä kohtaamaan seuraavaa odottamatonta surua." -Murakami

Arvostelu:<3<3<3<3<3
ps. en osaa yhdistää Beatlesin kappaletta Naokon ajatuksiin siitä.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Toivun

En ole koskaan ennen ollut sairaalahoidossa. Viime viikon torstaina kävi kuitenkin niin, että nielupaise uusi. Luulin meneväni tavanomaiseen mädänpoistoon sairaalaan, mutta päädyinkin tippaletkuun ja sain kuulla, että nielurisaleikkaus on minulla edessä illalla. Olo oli kuin puulla päähän lyödyllä. Leikkaus meni hyvin. Nyt olen sairaslomalla toipilaana, enkä saisi liikkua vielä viikkoon ulkona, mutta kuusi päivää pelkissä sisätiloissa on ollut yhtä tuskaa. Olo ei ole sellainen, että voisinkaan viettää aikaa ulkona, mutta tänään oli vihdoin ja viimein tarpeeksi hyvä olo, jotta uskaltauduin menemään upeaan keliin ulos. En saa vielä olla suoran auringon alla, mutta olin niin onnellinen. Ystäväni ja valokuvaajani Milla tuli vahtimaan etten riehu.


valokuvaaja: Milla Mykrä

Koskaan ei tiedä mitä elämässä tapahtuu. Mennään päivä kerrallaan eteenpäin, mutta välillä on hyvä muistaa: Aina ei ole aikaa. Se aika mikä meille annetaan käyttäkäämme se hyvin. Käytetään se siten, että meillä on hyvä olla itsemme kanssa. Että olemme onnellisia tai että päivästä löytyy edes yksi syy hymyyn.

valokuvaaja: Milla Mykrä

Vaikka sanon, ettei aina ole aikaa. on muistettava että vielä tässä ollaan nuoria. jos hyvä/huono tuuri käy olen elänyt vasta yhden viidesosan elämästäni. Minulla ei ole kiire. Ei ole kiire perustaa perhettä tai mennä parisuhteeseen. Aion nauttia asioista, joista voin nauttia vain nyt. Kunhan ensin tervehdyn. Ehkä on aika mennä eteen päin henkisesti raskaista ajoista, siksi onkin hauska katsoa omaa kuvaa ja sitä kuinka kävelen kohti aurinkoista paikkaa.

valokuvaaja: Milla Mykrä

Toivossa on hyvä elää ja kuolla xoxo

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Kahtena

Olen revittynä kahdeksi,
   saavutus etten,
kurkoita kohti
   sinua.

Pieni kuolema
   tuo jättämätön teko.

Hengitän sisään...
   olet läsnä.
Hengitän ulos...
   olet toisaalla.

En voi lakata hengittämästä,
   vaikka jokainen
henkäys ulos
   onkin lisääntyvä määrä
hetkiä
    ilman sinua.

Viimeisen kerran sisään
   siihen pysäytän
ajan virran.

perjantai 19. toukokuuta 2017

Haruki Murakami: 1Q84 osa 1

Note to myself: Murakami <3

Eli en siis ole aiemmin Murakamin teoksia lukenut. Tämä on osittain johtunut siitä, että tutut ovat sanoneet sen olevan todella raskasta ja kyynistä. Omalla tavallaan tämä pitää paikkansa, mutta se on jollain ihmeellisellä tavalla myös vapauttavaa. Hän on loistava kirjoittaja, ja vaikka ensimmäinen osa on runsaat neljäsataa sivua niin kirja meni vauhdilla. Tosiaan lukenut vasta 1 osan en osaa 2, vaikka se samoissa kansissa onkin.

1Q84 kertoo kahden ihmisen elämästä Aomamen sekä Tengon. Tengo on preppikoulun matematiikan opettaja ja Aomame on itsepuolustuksen opettaja. Molemmat elävät omaa elämäänsä, mutta jotain on vinossa. Kaikki ei ole niin kuin pitää, mutta miten todistaa se itselle. Tengo työstää kirjaa ja Aomame etsii yhden illan juttuja. Sitä jokapäiväistä.

En halua spoilata mitään, mutta pakko on sanoa että paljon kysymyksiä jäi auki. Ihan liikaa.

Rakastin Murakamin rytmiä sitä soljuvuutta, mitä Murakamin tekstissä on. Kirjan rytmi määrittyi hyvin henkilönvaihdoksen avulla, jossa vuorotellaan Aomamen ja Tengon välillä. Täytyy kyllä myöntää että viihdyin paremmin Aomamen tarinassa ja hän oli minusta erityisen mielenkiintoinen hahmo ja pidin siitä miten hänen näkökulmastaan asiat näyttivät niin erilaiselta. Hieman laskelmoivilta ja kylmiltä niin erilaisilta kuin omani, mutta silti niissä oli jotain hassua lempeyttä.

Täytyy vielä sanoa, että pelottaavaa oli se, kuinka hyvin Murakami käytti kerronnan näkökulman vaihdosta hyväkseen ja loi sillä uhkaavan tunnelman. Maailman poikkeavuudet olivat pelottavia ja silloin lähti kiinnittämään huomiota kaikkeen poikkeukselliseen, joka aiheutti suorastaan pelkoa, vaikkei tämä mikään kauhu kirja ole.

Pidän siitä kuinka Murakamin teksti on niin filosofista. Omalla tapaansa kirjan henkilöhahmot miettivät omaa olemistaan ja merkityksiä ja tuntuu ihmeelliseltä, kuinka tarkkoja havainnot ovat, ja kuinka ne reflektoivat omaa elämää. Omalla tapaani löysin omaan elämääni quoteja ^.^

Arvostelu:<3<3<3<3


"Jos pystyy rakastamaan koko sydämestä edes yhtä ihmistä, elämä on pelastettu. 
Vaikka ei voisikaan olla yhdessä sen ihmisen kanssa." -Murakami

torstai 11. toukokuuta 2017

Tukahdutettu

Se syö sisältä,
Elää raivoaa
karttelee kiertää
sen tietää
se vaanii.

Sitä ei odota
se iskee kiinni
siltä pääsee hetkeksi karkuun.
Tunne on vain harha.

Se ottaa jälleen valtaan.
Riipii haavoja keuhkoihin,
täynnä reikiä.
Tukehdun.
Veri virtaa vääriä polkuja.
hukka reiteillään.
Elimistö tappelee vastaan.
Korjaa mielen virheitä.

Ei sekään kaikkea kestä.

Hei näin pitkän tauon jälkeen!

Olen hirveän pelokas. Ajattelen paljon sitä mitä muut ajattelevat. Olen päättänyt ajatella että miksi? Miksi aina pelkään. Ei se ole tarkoitettua pelätä muita ihmisiä. Haluan oppia olemaan vahvempi.

Tämä blogi on minulle tärkeä. Mieleni on tehnyt kirjoittaa niin paljon. Muistakin asioista kuin kirjoista. En ole uskaltanut. Olen ajatellut, että jos kirjablogi ei ole vain kirjoille ei kukan välittäisi lukea. Noh päätän olla itsekäs. Kirjoitan siitä mitä haluan. Kirjoitan kirjoista, mutta haluan myös jakaa runouttani. Tykkään siis kirjoittaa runoja, mutta olen arka näyttämään niitä. Muutaman olen laittanutkin tänne. Haluan puhua kokemuksistani. Haluan että ihmisillä on hyvä mieli, silloinkin kun elämä tuntuu raskaalta ja aihe on painava. Haluan silti ryöstää hymyn. Nappaista kiinni siitä pienestä pilkkeestä silmäkulmassa.

Olen viettänyt sinkkuelämää kolmisen kuukautta, ja olen oppinut paljon itsestäni. Siitä mitä haluan ja mitä toivon saavuttavani. Vielä on paljon matkaa ja paljon asioita, joita en tiedä, mutta on tervettä huomata, että olen hyvä juuri näin. Olen itseni ja se on ok. Ei minun tarvitse pelätä yksin jäämistä. Minulla on kavereita. Yritän pitää yhteyttä, mutta ensimmäinen ajatus on että he ovat minulle vihaisia, kun en ole pitänyt yhteyttä. Monimutkaista.

Haluan vain sanoa Hei! te kaikki ihanat ihmiset ^.^ Muistakaa että ootte mahtavia ja ottakaa virtuaalihaleja vastaan, kun en fyysisiä voi antaa!