Kerstin Gier: Safiirinsini

Näin aluksi. Olen aiemmin lukenut ensimmäisen osan eli Rubiininpunan, mutta se oli vuonna 2012 ja hatarien mielikuvien vuoksi en voi tehdä kirjasta arvostelua. Toisin on Safiirinsinen kanssa, sillä luin sen vasta hiljattain.

Safiirinsini on toinen osa Rakkaus ei katso aikaa- trilogiasta. Sarja seuraa Gwendolyn nimistä tyttöä, joka on perinyt sukunsa aikamatkaaja geenin. Hänen täytyy matkustaa ajassa kronografin avulla. Hänellä on seuranaan kome Giedeon ja ensimmäinen kirja päättyykin heidä väliseen suudelmaan ja toinen kirja jatkuu samaisesta kohtauksesta.

Kirja siis jatkaa siitä mihin jäätiin. Gwendolyn jatkaa asioiden selvittämistä, ja pyrkii ymmärtämään järjestöä ja sen toimintaa. Mihin järjestössä pyritään. Gwendolyn matkaa halki ajan ja saa kokea kolhuja niin matkoillaan kuin sydämmessään. Gideon on kaikkea muuta kuin mukava nykyajassa, mutta jos he jäävät hetkeksikkään kaksin Gideon laittaa Gwendolynin pään pyörälle, mutta palatessa nykyisyyteen, jotenkin Gideon onnistuu olemaan täysi idiootti, aina. Gideonista vielä sen verran, että minua hän vain ärsyttää! Ymmärrän kyllä, ettei hän tarkoita pahaa, eikä halua muiden tietävän, mutta hän on minusta liian ilkeä Gwendolynille. Siksi en pidä hänestä, enkä välttämättä tule koskaan pitämäänkään.

Gwendolyn on minusta todella kaunis nimi. Hahmona hän on urhea, mutta välillä minusta tuntuu hänen olevan liian lapsellinen.

Kirjan ongelmana oli minusta kirjailijan tapa tehdä kuusitoista vuotiaan käytöksestä ja olemuksesta sellainen, kuin hän olis korkeintaan neljäntoista. Jotenkin vaikka kirjassa mainittiin usein hänen kuudentoistavuotiaan ikänsä, oli Gwendolyn silti lapsenomainen ja samoin Gwendolynin ystävät. Ongelmana oli myös minusta ajanjakso, jona kirjan tapahtumat tapahtuvat. Viikko on minusta aika lyhyt aika.

Kirjassa aikamatkailu oli mielenkiintoisesti toteutettu, ja oli loistavaa, kuinka pienikin yksityiskohta siirtyi tulevaisuuteen ja vaikutti siihen. Rakastin sitä, kuinka yksityiskohtia kunnioitettiin, ja kirjailija kertoi yksityiskohtaisesti sen luvun asuista, joita henkilöiden piti käyttää. Myös tapakulttuuri oltiin otettu huomioon. Kirja oli kerronnallisesti nopealukuista ja kirja sujahti yhdessä hujauksessa. Kuitenkaan kirja ei ollut täysin tyydyttänyt tiedonjanoani, mutta kirjan juoni kyllä vei mennessään puutteista huolimatta.

Arvostelu: <3<3<3

Spoilers! Älä lue tätä kappaletta jos et halua spoilata vähääkään Smararagdinvihreä kirjaa. Kirjan lopussa oli mysteeri, sarja numeroita ja sanoma, jossa sanottiin, että jos haluaa tietää, mitä salaisesta kätköstä tulee seuraavassa osassa löytymään niin ratkaise mysteeri. Minä tyttöpä sitten menin ja ratkaisin sen! Ette voi uskoa, mikä sana muodostui! Se on: Kronografi. Spekulonti alkaa tästä! Mitä tämä voi tarkoittaa, aikooko Gwendolyn oman henkensäkkin uhalla sulkea Kronografin verilinjan! Ovatko Paul ja Lucy jättäneet sen sinne, ja jos niin miksi?

Lauren Oliver: Delirium

Luin Lauren Oliverin Derilium sarjan ensimmäisen osan Delirium nimeltään. Luin sen engalnniksi, sillä halusin säilyttää kirjan alkuperäisen tunnelman.

Kirja kertoo yhteiskunnasta, jossa rakkaus on julistettu sairaudeksi. Amor delirium nervosa eli rakkaus on mitä vaarallisin, ja kaiken pahan alku ja juuri on tämä sairaus. Siksi U.S.A:ssa on päätetty poistaa tuo tauti kokonaan. Jokainen täytettyään kahdeksantoista menee menetelmän läpi, mikä poistaa riskin altistua deliriumille. (eli estetään rakkaus ja sen synty aivoissa.) Ei aikaisemmin, sillä se voisi vaikuttaa vaarallisella tavalla aivoihin. Avioliitot järjestetään ja niissä ei ole tunnesiteitä. Näin vain varmistetaan parhaat geeniyhditelmät ja ihmissuvun jatkuminen. Avioliittoon astuttaessa sydän lyö tasaisesti. Julkinen tai edes yksityinen hellyys ei ole sallittua.

Päähenkilömme Lena on ujo tyttö, joka ei malta odottaa menetelmään pääsyään. Laskee jo päiviä siihen, että on turvassa. Lena on viettämässä viimeistä kesäänsä ennen menetelmää, avioliittoa ja yliopistoa. Tosin yliopisto lykkää avioliittoon astumista, mutta se ei estä parinvalintaa. Kaikki alkaa arviointi päivästä, jolloin Lena pisteytetään ulkonäön ja luonteen mukaan, jotta löydetään sopivin kumppani. Jotain kuitenkin menee vikaan ja ainut mitä Lena näkee kaaoksen keskellä ovat silmät. Silmät eivät lähde hänen mielestään. Myöhemmin hän löytää silmän omistajat ja tutustuu. Lena säikähtää pahiten, kun paljastuu, että poika Alex ei olekkaan käynyt menetelmässä ja voisi tartuttaa deliriumin Lenaan. Tästä lopulta kuitenkin syntyy romanssi ja delirium on tarkoitettu.

Deliriumissa rakastin sen kappaleen alussa olevia pätkiä, jotka antoivat palasia yhteiskunnasta ja loivat mielikuvaa yhä enemmän ja enemmän. Pidin niistä todella. Muutenkin yhteiskunta oli mielenkiintoisesti rakennettu, ja se oli tasapainoinen ja kaikelle löytyi syy, mikä loi uskottavuutta.

Kuitenkin kirjaan oli vaikea rakastua, sillä en pitänyt Lenan hahmosta. Lena oli niin pelokas ja pelkäsi suunnilleen omaa varjoaan. Oli hänellä siihen hyvä syy, mutta silti. Minua ihmetytti kovasti, kun yhtäkkiä suudelman jälkeen Lenan koko olemus ja asenne muuttui. Kuin salamaniskusta. Eli hahmon kehitys oli minusta liian nopea, vaikka siihen olikin annettu runsaasti vihjauksia. Minusta Lena uskoi liian sokeasti asioihin, ja jos hänen käsityksiään muutettiin ne kaikki muuttuivat kertaheitolla.

Alex jäi minulle jotenkin pinnaliseksi hahmoksi. Kuitenkin rakastin hänen tyyliään elää ja arvostin uhrausta, jonka hän teki. En tosiaan kirjan jälkeenkään oikein tajunnut, miten kaikki meni niin päin seinää kirjaimellisesti.

Kirjaa lukiessa rupesi miettimään, että tajuaako edes kukaan (ulkopuolisia lukuunottamatta), että he ovat kuin vankeja ja heiltä on ryöstetty vapaa tahto tehdä niin kuin itse parhaaksi näkee. Kirjassa tuli minusta myös hienosti esiin se, että mitä jää kun rakkaus ihmisestä poistetaan. Mitään tunnesiteitä ei ole. Ratsiat menivät ja kohtelivat ihmisiä kuin roskaa. Koiratkin siinä sivussa tapetaa, jos ne yhtään rakastettavilta näyttävät. Ihmiselle jäi vain eläimen kiihko ja raivo.

"all I can think is: It will kill me, it will kill me, it will kill me. And I don't care."

                                                                                               -Lena

Vapaa suomennos: Ainoa asia jota voin ajatella: Se tappaa minut, se tappaa minut, se tappaa minut. Enkä välitä siitä.

Kirja oli tunnelmaltaan rikas ja pidin kirjasta. Kuitenkin kirja tuntui lopulta vaisulta ja ei iskenyt minuun. Positiivisena oli, ettei kirjassa ollut nykyajan muoti-ilmiötä eli: kolmiodraamaa (kuulemma kakkos osassa on, I'll pass that :D)

Arvostelu: <3<3<

Jennifer L. Armentrout: The dark elements: White hot kiss

Rakastin tätä kirjaa! White hot kiss meni omien lempikirjojen kärkikaartiin kirkkaasti. Tämä kirja on englanniksi ja sitä ei ole/tulla suomentamaan. Valitettavasti! Toisaalta tämän kirjan huumori ja tunnelma ei oletettavasti kääntyisi suomenkielelle.

Kirja kertoo tytöstä nimeltä Layla, jos häntä nyt voi tytöksi sanoa. Layla on puoliksi demoni ja puoliksi warden. Wardenit ovat gorgoilin tapaisia olioita, jotka ovat normaalimuodossaan ihmisiä, mutta oikeassamuodossaan gorgoileita. Näiden wardenien tehtävä on etsiä ja tuhota demoneita. Tosin Layla on poikkeus ollessaan puoliksi warden. Layla on ainut, joka kykenee näkemään ihmisten ja wardenien sielut. Tietysti sieltä pistää silmään jos demoni kävelee vastaan, sillä demoneilla ei ole sielua. Tässa Layla astuu kuvaan ja merkitsee demonit, jotta wardenit voivat tappaa ne. Layla asuu siis wardenien kanssa ja siellä on Zayne, johon hän on aina ollut ihastunut. Tässä siis alku lähtökohdat ja sitten juoneen ->

Tärkeimmät asiat ensiksi. Layla on puoliksi demoni ja siitä syystä hän ei voi suudella ketään, jos hän niin tekisi imisi hän uhrinsa sielun ulos ja näin ollen tappaisi sen jota suutelee. Kuitenkin hillittömän kuuman demonin Rothin astuessa kuvioon asiat muuttuvat. Ensin Layla suhtautuu varauksella Rothiin(onhan tämä demoni), mutta Roth pelastaa hänen henkensä moneen kertaan niin, etten pysy laskuissa mukana. Elämä wardenien kanssa on vaikeaa, sillä eivät wardenit ymmärrä häntä, sillä hänessä on toinenkin puoli, nimittäin demoni. Wardenit ovat kasvattaneet hänet siten, että hän ei saisi edes tiedostaa demoni puoltaan ja hänelle ei olla sen todellisesta luonteesta kerrottu. Hänelle on myös opetettu, että demonit ovat läpeensä pahoja. Roth kuitenkin yrittää kertoa Laylalle asioiden oikean laidan ja yrittää saada Laylan tajuamaan mikä hänen merkityksensä on. Eikä huomaamatta jää Rothin upea ulkomuoto ja luonne. Ainiin ja tietenkään kun demoneilla ei ole sielua ei Rothin suutelemisessa ole ongelmaa. Hänhän on demoni. ;)

Kirja oli loistava. Rakastin wardenien ja demonien välsitä ristiriitaa ja päädyin siihen, että pidän enemmän demoneista. Wardenit kirjassa tuntuivat minusta tekopyhiltä esitäessään jumalanlähettiläitä ja vastaavaa. Kuitenkin yksi asia, joka lopullisesti romutti wardenit oli minulle, kun warden yritti tappaa Laylan. Suutuin valtavasti. Onneksi Roth tuli apuun ja vei Laylan mukanaan turvaan. Demonit osaavat olla ilkeitä ja kyllä he myöntävät sen. He ovat pahoja, mutta näen heissä enemmän hyvää kuin wardeneissa. Lopulta kuka oikeasti päättää ketkä ovat "hyviksiä" ja ketkä "pahiksia".

Layla oli hahmona aivan ihastuttava rakastuin heti! Hän on omalla tavallaan hiljainen, mutta miettii paljon. Hän on siro ja kuvauksessa hänellä on valkoiset lantiolle ulottuvat hiukset. Laylan hauraudesta huolimatta hän on rohkea ja osaa itsekkin ruveta suojelemaan itseään tarvittaessa. Osittain minusta Layla oli vahvempi kuin kukaan kirjan hahmoista. Hänen myös saadessaan selville asioita hän reagoi niihin terveesti, eli ensin kielletään ja sitten hyväksytään. Eikä hän tietenkään heti hyppää Rothin syliin. Eihän demoneihin ole luottaminen vai kuinka? ;)

Rothista voisin puhua vaikka ummet ja lammet. Kuka nyt ei rakastuisi kuumaan demoniin, jolla mustat melko lyhyet hiukset ja vatsalihakset. Ja puhumattakaan siitä, että hän on helvetin prinssi kirjaimellisesti. Luonteeltaan aivan mahtava. Omallatavallaan ärsyttävä, egoisitinen ja sarkastinen, kuin demoni joka hän onkin. Kuitenkin välittävä, laittaa Laylan etusijalle. Kuka nyt ei voisi rakastaa miestä/demonia, jolla on kolme kissanpentua.(oikeasti ne ovat jättikokoisia monstereita oikeassamuodossaan) Roth myös nimeää summoninsa hauskasti. Hänellä on 10m Bambi niminen käärme ja lohikäärme nimeltä Dumbo. Kissat ovat Thor, Fury ja Nitro. Voi että ne ovat söpöjä! Tietenkään demonin rakkaus ei ole täysin samanlaista kuin ihmisen. Demonin rakkaus on kirjassa omallatavallaan omistautuvaa ja omistavaa.

Zaynestä en niin pitänyt, koska ROTH! Joten ei hänestä enempää, jos haluat tietää lisää lue kirja!

Laylan ja Rothin kohtaukset olivat ihania ja sain sydämmentykytyksiä ja väristyksiä niitä lukiessa. Roth on demoni ja sanotaan, ettei demoni voi rakastaa. Mutta kyllä he voivat. Heidän rakkautensa ei vain ole samoilla tasoilla meidän kanssamme. Heille rakkaus on jotenkin suloisella tavalla omistamisen, himon ja suojeluhalun sekoitusta. Ainakin Rothin tapauksessa. Kirja imi mukaansa ja tajutessani, mitä tulee tapahtumaan en kyennyt lukemaan kirjaa loppuun. Kuitenkin luin sen loppuun ja itkin siinä sivussa parisentuntia, koska kuten pelkäsin tapahtuvan niin tapahtui ja Roth teki uhrauksensa ja minä jäin itkemään. Tunteita herättävä niin surussa, vihassa, rakkaudessa kuin sympatiassa. Täydelliseksi luotu kokonaisuus.

"I lost myself the moment I met you."

                                                         -Roth

Vapaa suomennos: Menetin itseni sinä hetkenä jona tapasin sinut.

Rakastuin kirjaan täysin jokaiseen yksityiskohtaan jokaiseen hahmoon ja koko juoneen. Kokemus oli tajunnanräjäyttämä. En ole ennen törmännyt tällaiseen!

Arvostelu: <3<3<3<3<

Valmista tuli!

Olen siis saanut lukudiplomini päätökseen. Näin lopuksi haluaisin tehdä tiivistyksen mitä olen saanut aikaan.

Olen kirjoittanut:

yhden epilogin

yhden henkilöhaastattelun

yhden tekstin, kuinka tietokirja on minuun vaikuttanut

yhden novellin pätkän

yhden pelisuunnitelman

yhden lukupäiväkirjan

yhden elokuvavertailun

kaksi kuvaa

kaksi pohtivaa tekstiä

kolme keskustelua (en tietenkään näitä yksin)

ja kuusi arvostelua

Kirjoissani jotka luin, sisälsi 17 romantiikkaa. Kolme oli dekkarin tapaista ja viisi fantasiaa. Kuusi kirjaa oli dystopioita.

Näin lopuksi kiitos ja kumarrus :) Aion jatkaa blogiani tästäkin eteenpäin. Aivan samassa osoitteessa. En aio luoda uutta blogia, vaan jään tähän, siihen mistä aloitinkin. Suurimmaksi osaksi varmaankin arvosteluja, mutta enköhän minä muutakin keksi. :) Kaikki kirjat eivät ole luettu suomeksi ja usein asian mainitsenkin. :)

20/20 Lauren Oliver: Kuin viimeistä päivää

15. Pohtiva teksti

"Juttu on siinä, että  ei sitä arvaa. Ei sitä herää ikävä tunne vatsanpohjassa. Ei näe varjoja siellä missä niitä ei pitäisi olla. Ei sitä muista sanoa vanhemmilleen, että rakastaa heitä, tai - minun tapauksessani - muista ylipäätänsä hyvästellä."

Aloin kirjan aikana pohtia kuolemaa. Aika positiivinen aihe eikö vain? Kirjassa päähenkilö kuolee, ja joutuu elämään saman päivän seitsämän kertaa. Kuolema on lopullinen. Kuolema on peruuttamaton asia ja meille tuntematon, siksi se onkin ehkä asia mitä ihminen jo luonnostaan pelkää. Ihminen pelkää sitä mistä ei tiedä, mistä ei ole varmuutta. Alussa oleva lainaus kuvaa hyvin asian ydintä. Sitä ei koskaan tiedä milloin, missä ja miten kuolee. Tämäkin päivä voi olla sinun tai minun viimeiseni. Asiaa miettiessä tulee ajatelleeksi. olisiko turvallisinta vain lukittautua kotiin ja pysyä turvassa. Toisaalta olisiko silloinkaan enää elossa. Miten toisaalta määritellään sana elossa. Meillä on tarkka määritys asiasta, jos sanotaan jonkun kuolleen. Onko meillä sanalle elossa kunnollista määritystä. Onko esimerkiksi sellainen ihminen elossa, joka vain tuijottaa eteensä ja antaa elämän kulkea ohitsensa. Minusta elämän tulisi olla seikkailu, jonka usein kuolema liian aikaisin päättää.

"Jos sijaltain en nousisi"

Tuomitsin kirjassa päähenkilön. En voinut ajatella muuta kuin, että hän saattoi jopa ansaita kuolemansa. Hänen seuraavina päivinään ajatukseni vain vahvistui, mutta päähenkilön alkaessa ajatella oikeasti ajatella, aloin tuntea myötätuntoa. Rakastuin hänen yritykseensä olla hyvä ja elää. Hänen tajutessaan olleensa sokea vietin sisäistä riemujuhlaa ja aloin jo uskoa, että kaikki kääntyy hyväksi, että kirja saisi onnellisen lopun. Elättelin toiveita kaikkille onnellisesta lopusta, mutta kun kirja eteni kohti viimeisiä päiviä kylmä totuus iski kasvoihini. Tämä kirja ei saisi onnellista loppua. Itkin aikaista tuomiotani, jonka mukaan päähenkilö olisi saanut kuolla. Kuka on tuomitsemaan ja kenet? Kirja avasi silmiäni ja voin vain todeta, että kukaan ei saisi tuomita toista kuolemaan. Päähenkilön uhratessa itsensä vietin lopun iltaa itkien kirjan epäreiluutta ja tajusin, että ei se ole vain kirja se on maailma, mikä on epäreilu. Kuolema joka korjaa jokaisen meistä aikanaan katsomatta asemaa tai ikää.

"Tunnen hänen huulensa omiani vasten mutta on jo liian myöhäistä, alan liukua pois, katoan, hetki murenee ja luhistuu itsensä ympärille kuin kukka joka sulkeutuu yöksi."

Kirjan kuvaukset olivat kauniita, kuten ylempi lainaus. Minusta jokaisen täytyisi kokea rakkauden tunne ainakin kerran elämässä. Saada rakastaa ja olla rakastettu. Rakkaudesta minulle on sanottu, että vasta silloin rakastaa jota kuta, jos voisi kuolla hänen puolestaan. Asiaa olen pyöritellyt mielessäni ja todennut, että jos kuolisit toisen puolesta, eikö se olisi se helpompi osa se kuoleminen, kuin jääminen. Mietitäänpä, jos sinun puolestasi/vuoksesi joku kuolisi, eikö siitä jäisi sinulle ikuinen syyllisyyden pisto ja suru. Alkaisinkohan syyttämään itseäni ja miettimään, että onko minun elämäni muka arvokaampi kuin sen, joka kuoli puolestani. Kuka määrää elämän arvon? Tästä hyppään itsemurhaan. Minusta itsemurha ei ole ratkaisu ongelmiin. Ongelmat jäädään selviämään ja niistä mennään yli. Näin minä haluan uskoa, mutta näin ei ole. Siksi toivonkin, että itsemurhaa harkitsevat miettisivät edes, mitä kuolema merkitsisi läheisille, mitä se heille tekisi. Jos vastaisi tähän ei mitään on väärässä. Kuolema on peruuttamaton ja sitä surraan, mutta ei itsemurhaa tehdä, jotta ihmiset sinua surisivat, sillä et sinä sitä tietäisi. Kuolema voi olla oma päätös, jos haluaa lähteä omilla ehdoillaan, mutta eikö kuoleman osa viehätyksestä ole siinä, että siitä ei tiedä.

"Ja kasvot ylläni, valkoiset ja kauniit, silmät suuret kuin kuu. Sinä pelastit minut. Käsi poskellani, viileä ja kuiva. Miksi pelastit minut? Nouduveden mukana suurenevat sanat: Ei. Kun toisin päin."

Jokaisella on tapansa elää ja jokaisella on tulevaisuudessa tapansa kuolla. On surullista nähdä elämän päättyvän ennen aikojaan, mutta on myös surullista nähdä ihminen, joka kieltää kuoleman ja sen olemassaolon. Mitä ihmisestä jää jos hän ei usko kuolemaan. Ilman kuolemaa ei ole elämää. Joten miten kukaan kuoleman kieltävä voisi elää. Tulee mieleen kuolema aiheesta Assassins creed. Sitä pelaillessani ja pelissä kostaessani isäni ja veljieni kuoleman mietin pelin moraalia. Silmä silmästä, hammas hampaasta ja näköjään kuolema kuolemasta, mutta eikö se murha syö ihmistä sisältäpäin. Luulen, että siitä jää ontto aukko sydämmeen ja muistaa kasvot lopunelämäänsä. Ihmisen kasvot, jonka elämän on päättänyt.

"Yritä olla tuomitsematta. Muista että me olemme aivan samanlaisia, sinä ja minä siis. 

Minäkin luulin eläväni ikuisesti."

Ken sinua odottaakaan tuonpuoleisessa, on se sitten Jumala ja taivaanportit, Osiris ja Anubis Ammitin kanssa punnitsemassa sydäntäsi, Haadeskinhan siellä saattaa olla.  Hel tai Kali vastassasi kaikkia näitä uskomuksia yhdistää, että kuolemasi niin kuin jokaisen meistä on lopullinen. Sitä ei voi estää ja kuoleman pelon kanssa tulee vain elää ja jatkaa elämää niin kauan kuin sitä kestää.

"Ja kun suutelin Kentiä, koska juuri silloin tajusin ettei ajalla ole merkitystä. Tajusin silloin että jotkin hetket jatkuvat ikuisesti. Ne jatkuvat senkin jälkeen kun ovat ohi, ne jatkuvat senkin jälkeen kun ihminen on kuollut ja haudattu, ne jatkuvat eteen- ja taaksepäin äärettömyyksiin saakka. 

Ne ovat kaikki ja kaikkialla yhtä aikaa."

19/20 Johanna Sinisalo: Auringon ydin

4,c Vertaile mielipiteitä kirjasta toisen lukupiiriläisen kanssa.

 

 Eli keskustelin Riikan kanssa Auringon ytimestä ja käykäähän Riikan blogi katsomassa: http://lintusenkirjablogi.blogspot.fi/ 

Ja lähtee!

Miisa: Elikkä kirja oli Johanna Sinisalon Auringon ydin.

Riikka: Juu. Mitä pidit kirjasta?

Miisa: Dystopinen Suomi oli upeasti luotu ja siitä oli saatu tasapainoinen ja pienetkin yksityiskohdat avattiin, ja ei jäänyt epäilemään, etteikö tuollaista dystopia maailmaa/valtiota voisi ollakkin!

Eli pidin kirjasta. Entä sinä?

Riikka: Pidin myös. Teos oli jotenkin tuore ja jännittävä, ja oli hauskaa lukea kirjaa, jossa päähenkilö esimerkiksi myönsi riippuvuutensa, ja häntä ei myöskään yhtään siloteltu.

Miisa: Niin! Hän oli kuka oli, yhteiskunta painesta riippumatta! Minusta hianoa oli, miten tunnetiloja kuvattiin hajuina ja makuja ääninä,  tämä aiheutti sen, että tunteet ja maut tulivat aivan uusina tulkintoina ja antoi kirjaan jotain omaa, mihin en aiemmin ollut törmännyt.

Riikka: Saman asian huomasin! Välillä siinä tosin mentiin niinkin pitkälle, ett minun piti pysähtyä miettimään, mistä siinä oikeastaan puhuttiin...

Miisa: Totta!

Riikka Pidin myös tavasta, miten moniulotteinen kirja on. Siinä yhdistettiin riippuvuuden kuvaaminan, sisarrakkaus, yhteiskunta ja rakkaus.

Miisa: Niin. Riippuvuus oli, mutta se kohdentui mienekiintoiseen asiaan, nimittäin chiliin. Chilihän on itseasiassa addiktoiva aine! ja toleranssi kasvaa... Tosin se ei sisällä addiktoivaa ainetta, mutta siihen todella voi jäädä koukkuun. Yhteiskunta rakenne oli mielenkiintoinen ja naisenasema siellä. Välillä tuntui, kuin nainen ei olisi olllut edes ihminen. Pikemminkin kuin porsliini nukke.

Riikka: Jep! Joo, se naisasia tuli myös hyvin esiin. Ja varsinkin kun Vannan/Veran piti pohtia itselleen soveltuvaa käyttäytymistä, ettei hän joutuisi ongelmiin...

Miisa: Huomasitko muuten naisten nimet! Kaikki olivat Vannoja, Mannoja, Jannoja ja lie mitä muita. Kaikki niin sanottuja helliä nimiä, jotka kuulostavatkin pehmeiltä.

Riikka: Juu, ja kiinnitin huomiota siihen, että kaikissa oli osana "anna! -luultavasti siksi, että naisia pidettiin niin tyhminä, että niin toisten nimien muistaminen helpottuisi...

Miisa: Niinpä... Muutenkin tuntui, että kaikki kirjan naiset olivat niin sanottuja bimboja tai "blondeja", ja heillä oli kaikki naisen stereotyyppiset piirteet. Kirjassa mielenkiintoista oli se, että seksi oli avoin asia yhteiskunnassa, eikä se ollut tabu. Suorastaan sääntö eikä poikkeus.

Riikka: Joo! Naisia ihan koulutettiin sitä varten.

Miisa: Esimerkkinä, jos nainen teki jotain väärin hän saattoi joutua valtion bordelliin! Ja se oli vain lievä rangaistus.

Riikka: Joo, että naiset ihan kasvatettiin kilteiksi pikkuvaimoiksi!

Miisa: Ja kävivät koulua, jossa opetettiin aineita, kuten kotitalous, kuinka olla äiti ja oliko se yksi nyt joku seksuaalinen venyvyys tulevia aviomiehiä varten.

Riikka: Ja sitten se, että ainekirjoituksissa annettiin lähdes täydet pisteet sillä, että kirjoitti paperiin, että nykyvaltio on tosi hyvä asia siksi, että se "huolehtii" ihmisistä. Oikeinkirjoituksella ja ajattelun kehittyneisyydellä ei ollut tässä mitään sijaa.

Miisa: Päähenkilömme teki tarjoituksella virheitä, koska jos kirjoitti liian hyvin oltaisiin aloitettu epäilemään! Miehet oikeastaan saivat tehdä mitä halusivat.

Riikka: Joo, oli normaalia, että mies piri kotona lasten äitiä ja sitten oli vielä toinen kumppani...

Miisa: En tiedä oliko kirjan tarkoitus herättää sisäinen feministi, mutta jos yhteiskunta olisi tuollainen niin sitten minäkin rupeaisin kyllä feministiksi!

Riikka: Totta. Mitä muuten pidit kirjan rytmistä? Itselleni se ainakin osui ja upposi, en pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni hetkeksikään!

Miisa: Juu tuli itselläkin luettua se kannesta kanteen melkein yhtäjaksoisesti! Tylsää hetkeä ei ollut, ja tarina kantoi koko kirjan ajan! Tosin loppu oli hieman kummallinen ja en oikein päässyt siitä selville ja putosin kärryiltä loppurakaisussa.

Riikka: Samoin! Ymmärrän suunnilleen, sitä siinä saattoi tapahtua, mutta minä myös putosin kärryiltä.

Miisa: Jotenkin se meni jo utopiaksi. Mietti, että tapahtuiko niin oikeasti, vai oliko se vain hallusinointia.

Riikka: Siinä niin kuin oli 100% sitä aiempaa hieman "oudompaa" tapahtumaa. Tuokin on hyvä näkökulma, että oliko se vain hallusinaatiota! En tullutkaan itse ajatelleeksi!

Miisa: Pohdin nimittäin sitä, että kirjassa chili oli huumetta, ja luodessaan vahvinta chiliä kai mentiin jonkin rajan yli? En osaa sanoa...

Riikka: Toikin on kyllä totta. Mutta pidin silti lopusta, sillä Vera oli sitten lopulta rauhallinen siskonsa suhteen. Toisaalta olisin halunnut kyllä lukea hänen suostuvan Jaren pyyntöön lähtemisestä, eikä vain niin, että Jare teki päätöksen sitten hänen puolestaan.

Miisa: Niinpä. koska silloin Jare kohteli tätä kuin ketätahansa toista eloita olisi voinut kohdella. Mutta olihan se koskettavaa, että Jare ei halunnut mistään hinnasta erota Vannasta/Verasta. Toisaalta välillä koin Jaren jotenkin ahdistavaksi... En saanut otetta hänestä.  

Riikka: Samoin. Toisaalta hän oli todella suojeleva ja huomaavainen, toisaalta ehkä kuitenkin piti Vannaa/Veraa siskona kaltaisena.

Miisa: Niin, kiitos keskustelusta!

18/20 Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

1.Tee kirjasta arvostelu

Olipas se mielenkiintoinen lukukokemus! Ainakin toi jotain uutta minulle. Näin aluksi pitää sanoa, ettei kirja sovi vanhoillisille tai poikarakkautta pelkääville.

Nokkosvallankumous kertoo dystopisen tarinan, jossa ihmiskunta taistelee hengestään. Kuoleva maailma kuolevine kasveineen, jota hallitsee Korotrato yhtiö, joka imee maailman viimeisinpiäkin voimavaroja. Tarinan päähenkilöt Dharan ja Vayu (molemmat poikia) ovat viimeiset kiviveriset. Kiviveriset ovat aina pelastaneet ihmiskunnan milloin mistäkin kriisistä. Nyt on tämä usko laitettu Dharanin harteille. Hänen kuvitteellisen isoille hartioille, jossa liian suuri vastuu painaa häntä yhä alemmas. Vayu on poika, joka on pelokas, ei luota ihmisiin ja hän kuvittelee olevansa heikko. Näillä kahdella on täysin eri menneisyys ja tulevaisuus, mutta kuitenkin he rakastuvat. Tosin tässä on monia esteitä, kuten Dharanin poikaystävä ja johtajan asema ja vastuu. Vayu ei myöskään usko, että Dharan voisi tätä rakastaa. Draamaa on yltäkylläisesti.

Kirjan aloittaessa oletin ensin toisen olevan tyttö. Kuitenkin kun tajusin molempien olevan poikia, en ensin uskonut sen olevan totta, sisäistin asian todella vasta neljän kappaleen jälkeen. Lopulta kun asian vain hyväksyi tosiasiana, sen hyväksyi osana kirjaa, elämää. Kirjassa homoseksuaalisuus oli täysin hyväksyttyä, mutta maailma oli tuhon partaalla, muuttunut iäksi. Ylittäessään niin sanotun normaalin nuorten kirjan rajat Enoranta saa luotua kauniin lopputuloksen. Kirjaan uppoutui täysin, mutta loppua kohden draaman lisääntyessä ja tippuessani lopulta kärryiltä en enää voinut vajota kirjaan.

Homoseksuaalisuus on yhteiskunnassa omanlaisensa tabu, mutta Enoranta kertoo sen kauniin puolen ja kertoo poikien välisen romanssin ja draaman, joka kertoo omistuksesta. Rakkaus ei kuvattu pelkkänä poikien välisenä rakkautena, vaan se oli omistamista, jopa valtakysymys. Se oli kirjassa välittämistä, huolehtimista, aina toisen luokse saapumisesta ja se oli halua. Suru ja tuska menetyksen toivottomuudesta oli kuvattu niin, että tunne välittyi. Oli kirja myös kasvutarina Vayun osalta. Vayu kasvoi oppi hyväksyi osansa kiviverisenä. Ja lopun Vayu sai minunkin sydämmeni sykähtämään vahvuudellaan. Toisen sortuessa lujana pysyminen. Dharan on kirjan loppuakohti mentäessä täysin solmussa, ja oli vaikea kuvitell, että hän koskaan siitä selviytyisi. Periaatteessa ei selviääkkään.

Kirjan loppupuolella Vayun lähtiessä toistakertaa Dharanin luota olin vähän että pah. Dharan vajosi todella alas, ja pelkäsin ettei hän sieltä nouse enää, mutta Vayu kuitenkin aina hänet löysi. Oli myös surullista lukea kirjassa olevia tunteita. Vayu rakasti tyttö Akaasa, vaikka mitään muuta Akaasa ei rakastanut. Hän puri hammasta ja pysyi silti Vayun luona. Enkä usko hetkeäkään, että Vayu lopulta olisi selvinnyt ilman Akaasaa. Kirjassa oli myös ehdottomasta lapsenrakkaudesta ja mustasukkaisesta rakkaudesta. Kirjassa oli niin monenlaista rakkautta. Nautin siitä.

Surullisin minusta kuitenkin oli rakkaus, joka päättyi liian nopeasti. Kaksi sivuhenkilöä kielsi rakkautensa, ja ennen loppuaan. He päästivät tunteensa esiin. Se oli surullinen hyväksijättö, sillä toinen kuoli, ja toinen vasta tajutessaan rakkautensa, joutui sen menettämään.

"Kaikki käy kamalasti," ja nauroi jäistä naurua, hänellä oli kyyneleet poskillaan, "kaikki käy oikein", Hän sanoi.                                                                            -Dharan, Vayun kertomana

Pidin kirjan moninaisesta rakkaudesta. Rakkauden erilaisuudesta ja ulottuvuuksista. Pidin myös hahmojen sisäisestä taistelusta.
Arvostelu: <3<3<3<