maanantai 18. joulukuuta 2017

Marie Lu: Warcross

Ensimmäinen teos Marie Lulta, jonka luen, mutta kävin jo katsomassa muita hänen sarjojaan, mutta jostain syystä ne eivät iske minuun. En pidä kannesta ollenkaan, eikä se houkutellut minua lukemaan, mutta luin erään blogin arvostelun ja innostuin!

Emika on boyntyhunter ja kaulaansamyöten veloissa. Kun mahdollisuus helppoon rahaan tulee hän ei voi vastustaa mahdollisuutta. Ongelmana on se, että jotain menee pieleen, ja Emika häkkää itsensä suoraan Warcross pelin opening seremoniaan. Yllätyksekseen häntä ei odota vankila vaan työpaikka.

Pidin kirjasta todella paljon. Luin sen yhdeltä istumalta, vaikka se onkin yli 300 sivua pitkä. Huomaan kyllä kirjassa puutteita, mutta kokonaisuutena se on hyvä ja viihdyttävä enkä tiedä, miten selviän seuraavan vuoden syksyyn, että saan käsiini toisen osan, sillä kirja jää clifhangeriin.

"Everyone pays lip service to world peace," Hideo says. 
"They use it as a pretty answer to pointless questions, 
to make themselves sound good." -Hideo

SPOILERS AHOI ->
Äääh siis oon varmaan tosi outo mutta paritan Emikaa ja Zeroa, vaikka heillä ei oikein vielä ole mitään kontaktia ollut. Hideo vain tuntui minulle koko ajan uhkaavalta ja juuri sellaisilta ongelmilta, joita ei halua omaksi osakseen. Kyllä tottakai minulla varpaat oli ihan kippurassa kun luin kohtauksia missä oli Emika ja Hideo. Välillä kyllä tuli mieleen, että täysi-ikäinen tyttö ja 21 vuotias poika samassa onsenissa (japanilaisessa kuumassa lähteessä), että tämä kontakti jäisi pelkälle suutelu asteelle on kyllä sellaista BullS***tiä, että huh... Anteeksi, mutta vaikea uskoa, koska teoksessa viitattiin, että Emika on aiemminkin tuonut miehiä kotiin... ;3
SPOILERS END.

Kirjassa negatiivisia puolia oli se, että välillä asioista kerrottiin liian vähän, kuten itse warcrossista. Samalla tavalla loppu oli tosi kiirehditty ja kirja välillä hyppi niin, että en pystynyt uppoutumaan kirjan maailmaan. Jotenkin kirja tuntui selkeästi pätkityltä. Siinä oli selkeät osat, että nyt tapahtuu näin ja nyt näin, mikä helpotti kyllä kirjan seuraamista, mutta ei tehnyt lukukokemusta niin miellyttävää.

Emika on kiva päähenkilö, mutta ehkä enemmänkin teoksessa pidin sen käsittelystä, että mikä on oikein ja mikä väärin, ja kuinka teos asettaa omat näkemykset kyseenalaisiksi ja itsekkin joutuu miettimään samoja kysymyksiä kuin Emika. Pelaajana teoksessa oli paljon tuttua ja viitattiin esimerkiksi League of Legendsiin, jota itsekkin pelaan.

"Every locked door has a key." -Emika

Arvostelu: <3<3<3< 
(vaikka pidinkin kirjasta ja innostuin siitä hirmuisesti ei se lopulta ollut kokonaisuutena niin hyvä, että olisi ansainnut enemmän sydämmiä. Hyvät kohdat olivat hyviä, mutta ne eivät tee kokonaisuutta.)

perjantai 8. syyskuuta 2017

Haruki Murakami: Sputnik- rakastettuni

Yay. Lukublokkini taitaa olla lopullisesti loppunut. Ahmin kirjoja kuin olisi viimeinen päiväni ja nautin jokaisesta luetusta sanasta. Samalla yliopiston kurssit alkavat pikkuhiljaa painaa päälle, mutta juuri sellaisella mukavalla tavalla. Olen kohdannut elämässäni ihmisen, joka on opettanut minulle paljon, vaikkei sitä itse vielä ole tajunnut. Mitä opin häneltä opin että voi yrittää, vaikka ei asiasta niin pitäisikään. Itsestään kaiken antaminen vaatii kuitenkin motivaatiota ja motivaatioon tarvitaan päämäärä. Olen löytänyt itselleni päämäärän ja sitä kohti mennään. Aijon siis yrittää kaikkeni, vaikka lopulta siitä ei mitään tulisikaan. Mutta nyt itse teokseen.


Kirja kertoo Sumiresta nuoresta kirjailijaksi haluavasta tytöstä, joka rakastuu itseään vanhempaan naiseen palavasti. Kertomus kerrotaan Sumirea rakastavan miehen näkökulmasta, jonka pohdinnoista saamme nauttia.

"Miksi ihmisten täytyy olla näin yksinäisiä? Onko tällä kaikella jokin tarkoitus? 
Miljoonat ihmiset tässä maailmassa kaipaavat toista lähelleen mutta eristäytyvät silti. 
Miksi? Syntyikö maailma tänne vain ylläpitämän ihmisten yksinäisyyttä." - Murakami

Ei vahvinta Murakamia, mutta silti kirjassa on jotain, joka pitää otteessaan ja halua kuulla lisää on hurja. Murakamin teoksissa voi kuitenkin huomata tietynlaiset toistuvat elementit, jotka liittyvät pettämiseen, ihmissuhteisiin ja siihen kuinka ihminen on lopulta hyvin yksinäinen. Pidin teoksen surrealistisista piirteistä, jotka rikkoivat järkeä. Kuvaukset ja kielikuvat olivat niin eläviä ja yksityiskohdat hallitsevia. Täytyy mainita että toivon, etten kuole ja kissoistani tule ihmissyöjäkissoja. Kissat ovat myös teoksissa toistuva elementti. Murakami taitaa pitää kissoista.

"Ne ovat yksinäisiä metallisieluja avaruuden läpitunkemattomassa pimeydessä: 
ne kohtaavat, eroavat ja lähtevät kukin omaan suuntaansa eivätkä enää koskaa tapaa. 
Sanaakaan ei niiden kesken vaihdeta. Ei anneta lupauksia." -Murakami

Kertoja jää hieman hauraaksi hahmoksi, sillä hän toimii vain kertojana suhteessa Sumireen, joka on päähenkilömme, ja josta kerrotaan. Sumire on nuori ja minusta suloisen naiivi. Haluaisin tutustua häneen jos voisin. Hänen kokemansa muutos on mielenkiintoinen ja toisaalta se kertoo vaan rakkauden hulluudesta ja mitä se ihmiselle tekee.

Teoksessa käsiteltävä asia siitä, mikä on täällä ja mikä on toisaalla on minusta mielenkiintoinen. Mikä meidän osastamme menee toiselle puolen. Onko tämä osa jotain, jonka haluamme jättää jälkeen unohtaaksemme? Menevätkö jotkut meistä omasta tahdostaan, vai onko kyse vähän niin kuin kuolemasta, että kukaan ei halua sitä, ellei se ole viimeinen tie pakoon? En voinut olla miettimättä sitä, olenko minä jättänyt jotain toiselle puolen?

Kirja haastaa mieltä pohtimaan asioita. Se antaa ajatuksia pureskeltavaksi, ja omalla tapaansa se saa minut itkemään. Itkemään kuinka epäreiluja kysymyksiä teos herättää elämästä ja halusta.

"Meillä jokaisella on jotakin erityistä, jonka tavoitamme vain kerran elämässä. 
Kuin pieni lepattava liekki. Vain harvat onnistuvat varjelemaan tuota liekkiä, 
pitämään sen hengissä, niin että se valaisee heidän tietään. 
Kun tuo liekki kerran sammuu, se katoaa iäksi. " -Murakami

Arvostelu:<3<3<3<

perjantai 11. elokuuta 2017

Taas hetki elämästä

Ihminen törmää elämässään mitä ihmeellisimpiin asioihin, silloin kun niitä vähiten odottaa. Ne voivat olla iloisia, surullisia tai neutraaleja. Mitä niistä seuraa on se mysteeri, mutta ei kannata pelätä. Pää pystyssä mennään ja silmät auki.

 Tällaisia mietin roikkuessani Air jooga tunnilla. Kannattaa kokeilla. Se on yllättävän mukavaa ja tunti on todella rauhallinen ja saa olla omien ajatusten kanssa. Niille on niin sanotusti tilaa. Ei ole kiire mihinkään. Hassu juttu miten olen löytänyt jostain vähän oudosta lajista jotain itselleni. Toisaalta toinen alkava harrastukseni on kansantanssi, johon hurahdin Europead tapahtumassa, joka järjestettiin pari viikkoa sitten Turussa. Nyt olen laittanut sähköpostia ja odottelen tietoa, mahdunko ryhmään ja alkaako miulla sellainenkin harrastus.

Olen itse asiassa kerennyt lukeakkin, mutta enemmän olen lukenut runoutta. Postauksia on tulossa muun muassa lisää Murakamia ja Lang Leavin kaksi runokokoelmaa.

Mitä projekteja omassa elämässä on, niin noh töiden lisäksi koulunalku ja uudet sivuaineet, joiden kokeisiin pitäisi tälläkin hetkellä lukea, mutta lintsaan kirjoittamalla blogiini. Kirjoitan runoja ja hengitän.

Tässä yksi runoistani.

                                         Lupaus

 Teenkö sinulle lupauksen?
Yrittää sanoa sinulle
joka päivä
mitä merkitset minulle?

Tänään merkitset 
sydämmen sykettä

Eilen merkitsit 
synapsieni signaaleja

Huomisen merkitys
selviää silloin

Mutta merkitset 
yhtä kaikki.


sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Elämän mittainen vaellus

Löydän polun
     kuljen sen viertä.
En sitä pitkin
     pehmoisempi kävellä,
siinä missä ei ole
     tampattua uraa
          kulunutta tietä.
Valoa pitkin on kevyt astella.


Pahoittelen, että olen laittanut vain runopostauksia! Ei ole oikein aikaa lukea kirjoja, mutta yritän ryhdistäytyä. :)

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Huolimatta

Tuhat merkityksetöntä sanaa.
Tiivistyy kahdeksi
merkitykselliseksi.

Rakastan kuitenkin.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Muistoissa

Tule luokseni
kosketa minua
niin, että unohdan
kaiken muun.
Anna hetken
muuttua muistoksi,
jonka voimin
mennään eteenpäin
minuuteista tunteihin,
Että on jotain mitä
kaivata.
Valoa jota seurata.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Sukellus

Ensimmäinen,
kylmä kosketus.

Väristykset kilpaavat
pohkeista kylkiin,
lapoihin.

Ensimmäinen kerta
niin ihmeellinen,
että
unohdan
pidättää henkeä.

Vesi täyttää
keuhkot

Kipu täyttää
pään

Tässä,
olen elossa.


tiistai 4. heinäkuuta 2017

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Murakamin teos, joka sisältää novelleja joissa on omanlainen teemansa siinä, että miehet ovat ilman naisia. Pidin tematiikasta ja se tulee hyvin esiin. Haikeaa.

Noveleissa käy yhä vahvemmin ilmi Murakamin tyylissä se, että hänen teemansa sitoutuvat vahvasti ihmissuhteisiin, itsemurhaan ja pettämiseen. Ne ovat toistuvia teemoja, joihin Murakami tuo koko ajan uusia näkökulmia, mutta koska kyseessä on sama kirjailija, niin omanlaistaan kaavamaista toistoa ei voi olla huomaamatta. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä Murakamin henkilöhahmot ovat niin monipuolisia ja hänen tapansa luoda kokonainen ihminen parilla sanalla on ilmiömäinen. Koska ihmiset ovat erilaisia heille tilanteet ovat erilaisia.

"Aika ei kuitenkaan mitoittanut etenemisnopeuttaan oikeudenmukaisesti. 
Halujen taakka ja katumuksen ruostunut ankkuri pidättelivät ajan virtaa. 
Aika ei lentänyt nuolen tavoin suoraan."
-Murakami; Kino

Puhun erikseen novelleista, jotka jäivät hyvin mieleeni, ja joita pidin mielenkiintoisina. En erityisemmin pitänyt novellista Rakastunut Samsa, mutta siinä oli omanlaistaan Kafkamaisuutta ja minulle tuli mieleen Kafkan novelli Muodonmuutos. Tässä novellissa tuli ennemminkin vaikutelma, että hyönteinen oli muuttunut ihmiseksi. Mielenkiintoinen näkökulma myös ihastumisen tunteeseen.

Seherazaden oli sensuelli novelli, josta jäi hieman tuhma olo. Sellainen kuin itse olisi tehnyt jotain kiellettyä. Hyvä kuvaus obsessiosta ja nuoresta iästä ja omanlaisestaan järjettömyydestä, ja mihin se johtaa. Omalla tapaansa päähenkilöön eläytyi ja odotti koko ajan, että kertomus jatkuisi. Samalla novellissa oli kutkuttavaa se, kuinka asioita jäi auki ja oman mielikuvituksen varaan. Toisaalta se oli hermoja raastavaa. Ihastumisen ja rakastumisen järjettömyys tulee selkeästi esiin tässä novellissa, joka saa ajattelemaan omaa järjetöntä halua ja sitä mikä sitä oikeastaan ohjaa.

"Ihmisen elämä on siinä mielessä käsittämätöntä. 
Jokin asia kimaltelee ihmisen mielessä niin houkuttelevana ja ehdottomana, 
että hän on valmis luopumaan kaikesta saadakseen sen. 
Mutta kun on kulunut hetken verran aikaa tai ihminen tulee vaihtaneeksi vähän näkökulmaansa, 
se sama asia onkin haalistunut hämmästyttävän värittömäksi. 
Ihminen alkaa ihmetellä, mitä hänen silmänsä ovat siinä asiassa oikeastaan nähneet."
-Murakami; Seherazaden

Ensimmäinen novelli Drive My Car oli minusta hyvä. Se oli jotenkin tasainen ja pohtiva. Toisaalta sitä jäi itse jälkeenpäin pohtimaan. Ihmisiä ja sitä miksi he tutustuvat ihmisiin. Miten asiat johtavat tilanteisiin joissa ne ovat. Joutuu muuttamaan omaa ajatustapaa olemisesta ja siitä mitä rakkaus on. Kuinka omalla tavallaan se on kivuliasta. Kuinka omalla tapaansa rakastaminen on sitä, että kääntää katseensa pois. Mutta onko se oikein?

"Rakastunut ihminen pelkää menettävänsä rakkautensa kohteen. 
Hän haluaa olla aina ja ikuisesti yhdessä rakastettunsa kanssa. 
Jos hän ei saa tavata rakastaan, tuntuu, että maailma uhkaa loppua. 
Ne ovat yleisiä ja täysin luonnollisia tunteita. 
Niissä ei ole mitään käsittämätöntä tai hälyttävää. 
Ne kuuluvat aivan normaalin ihmisen elämään."
-Murakami: Itsenäinen Elin

Itsenäinen elin ei ollut mitenkään mieleenpainuva, mutta otsikko johtaa eittämättä harhaan. Tai sitten minulla on vain likainen mielikuvitus. Voi kyllä olla vain sitäkin. Aika varmastikkin. Tämä yritti tehdä aiheesta kepeän, mutta minusta tarina oli karmaiseva. Rakkaus on voima, jolla on kyky tuhota tai rakentaa. Näen että tallainen tilanne on täysin mahdollinen.

Miehiä ilman naisia on melankolinen, kaunis ja pohtiva. Toisaalta päähenkilökin on pohtiva. Pidin siitä, kuinka naisen nimeä ei koskaan sanottu. Hän oli vain M. Se olisin voinut olla minä.

"Miehiin ilman naisia on helppo liittyä. 
Riittää, että rakastaa syvästi jotakuta naista ja että nainen lähtee pois."
-Murakami; Miehiä ilman naisia

Arvostelu: <3<3<3< (oli aivan loistavia mutta oli keskinkertaisiakin, joten tähän puoleen väliin)

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

The Handmaiden 아가씨 (Lady)

Elokuva- arvostelu/hehkutus/hypetys. Kävin Mimmin kanssa katsomassa Etelä-Korealaisen elokuvan, joka vihdoin tuli Suomeen. Täytyy myöntää, etten ollut kuullut tästä, mutta kun sain tietää ajattelin, että tuo täytyy käydä katsomassa hinnasta mistä hyvästä. Voisin maksaa tästä kokemuksesta melkeinpä minkä tahansa pyydetyn hinnan. Olo elokuvan jälkeen on vapautunut ja suorastaan älykäs. Elokuva antaa niin paljon aivoille oivaltamisen mahdollisuuksia, sekä suurin osa asioita jätetään oman päättelemisen armoille, mutta niin että miettiessä kyllä ymmärtää. Juoni kuvaus on lyhyt. En halua spoilata mitään.

Kuvaus: Hideko on eristyksissä kasvanut nuori leidi, jonka palvelijattareksi tulee Sookee niminen nuori nainen.

Juonenkäänteet ovat ihmeellisiä ja haastavat katsojan kerta toisensa jälkeen kyseenalaistamaan kaiken ja tulkitsemaan kaiken. Kuitenkin koko elokuvan ajan kokee, että haluaa ymmärtää. Miksi? Miksi tämä kaikki. Eitämä voi olla näin. Jos tämä on näin tämä on sairasta. Ei kaikki voi mennä näin. Ensimmäinen osa jättää sanattomaksi. Toinen osa jättää sanattomaksi. Kolmasosa aiheuttaa sellaisen puhetulvan, että tuntuu etten kykene kaikkea elokuvasta puhumaan etteivät vain sanat ja ymmärrys riitä. Etten minä riitä, mutta että kuitenkin kuitenkin saan oivaltaa.

Tulkinnallisuus ja se kuinka niin moni asia voidaan nähdä eritavoin ja kuinka jokaisella yksityiskohdalla on jokin merkitys. Kuinka mikään ei ole turhaa. Kuinka se haastoikaan aivoja niin monella tapaa. Kun kyseessä ei olekkaan elokuva, jossa on käytetty juoni ja yksityiskohdilla ei ole merkitystä. Tässä kaikella on merkitystä, mutta sitä ei tajua heti. Vasta myöhemmin yhdistelee asioita. Minä vielä seuraavanakin päivänä olen pohtinut ja löytänyt niin monia yksityiskohtia joilla on merkitystä. Esimerkiksi hieno punottu köysi Hidekon vaatekaapissa, korvakorut, taulut, kirjat, käärme, kengät, hansikkaat, kirsikkapuu ja tupakka. Nämä ovat vain konkreettisiä fyysisen ulottuvuuden symboolisia merkityksiä. Kaikki on yhteydessä kaikkeen. Mikään ei ole irrallista. Myös omalla tapaansa asioiden puuttuminen kokonaan tekee niiden merkityksestä vielä suuremman poissaolollaan. Aivan käsittämätöntä. Jo vain länsimaisesti tarkasteltaessa elokuvassa on niin paljon kaikkea puhumattakaan aasialaisen kulttuurin kautta katsottuna.

Elokuva on groteskiudessaan kaunis. Siinä on niin paljon kaunista, jota ruma korostaa, ettei voi kuin haukkoa henkeään. Pahoittelisin hypetystäni, mutten halua enkä pysty. Tämä oli pienelle minulle ehkä parhain elokuva, jonka elämäni aikana olen nähnyt. Erityisesti mieleeni jäi lukukohtaukset. Siinä esteettisyys ja ääni. Kuinka äänellä saa halun syttymään. Kuinka halu ohjaa niin paljon. Kuinka rakkaus on julma. Kuinka se käyttää. Kuinka kauneutta on niin paljon, niin pienissä asioissa.

The Handmaidenin soundtrack antaa kylmiäväreitä ensimmäisestä sävelestä viimeiseen. Jokainen kappale on kaunis, mutta pienellä surullisella alavivahteella. En voi kuin vain kertatoisensa jälkeen kuunnella. Palata niiden sävelten siivittämänä elokuvan pieniin yksityiskohtiin ja kokonaisuuksiin.

Kannattaa varautua väkivaltaan, sekä puhtaaseen seksiin valkokankaalla. On mielenkiintoista kuinka poikkeuksellisesti seksuaalisuus on niin suorasti esitetty ja kuvattu, kun taas väkivalta on hieman sellaista hienovaraista, että kaikkea ei näytetä ruudulla. Täysin päinvastaista kuin mihin on tottunut. Yleensähän kaikki väkivalta näytetään ja seksuaalisuus ja seksi jätetään katsojan arvailujen varaan ja niin, että ajattelee että näin tapahtuu. Asetelma on siis täysin päinvastainen normeihin nähden, ja se on omalla tapaansa shokeeraavaa, mutta niin nerokasta ja siitä vain nauttii. Elokuvan erotiikka on omaa luokkaansa, jossa on jotain vihjailevaa, mutta jotain niin konstailematonta ja suoraa. Se häkellyttää.

Kuten voi tekstistä lukea olen edelleen täysin haltioissani. The Handmaiden ei päästä otteestaan näin jälkeenpäinkään. Se vain on. Se pysyy. Tiedän että se on ajatuksissani pitkään. Haluaisin vain nähdä sen pian uudestaan.

En omista videosta tai musiikista mitään. 
Tämä on lempikappaleeni soundtrackiltä. My Tamako, My Sookee

Arvosteluasteikkoni ei riitä tälle elokuvalle. mutta täydet, ja vähän päälle.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Edelleen eteenpäin, kun ei takaisinkaan voi mennä

Olen onnellinen. Olen onnellinen elämästä jonka olen saanut ja kyvystäni kävellä. Siitä että saan haistaa, maistaa, tuntea ja kokea. Kai elämä koostuu näistä pienen pienistä palasista, jotka tekevät kaikesta kaiken arvoista. Olin Raisiossa Alppiruusutarhassa ja kuvat ovat sieltä ja Milla Mykrä on jälleen ottanut aivan ihanat kuvat.


Välillä ei vain muista sitä, että on onnellinen. Välillä kaikki kaatuu niskaan. Tuhoaa halun olla oman itsensä kanssa. Pitää päästä pois. Löysin pakopaikkani vähän kummallisesta paikasta, mutta se on minulle juuri oikea. Saan hengittää siellä hetkittäin raikasta ilmaa, joka ei tuota minulle lisä taakkaa. Se helpottaa. Se helpottaa että ei tarvitse ajatella. Elämäni ihmisillä kaikkilla on tällähetkellä vaihe, jossa olen tehnyt kaiken voitavan ja voin vain odottaa, että asiat tapahtuvat ja selviävät. Odottaminen on vaikeaa. Vaikeinta on olla katsomatta taakseen kun odottaa. Katse pitäisi suunnata eteen päin, jotta huomaa mihin kävelee, jotta näkee sen kaiken ja miten asiat kehittyy. Katsomalla taakseen voi menettää jotain tärkeää matkalta ja haluan olla oman matkani ohjastaja.



Välillä iskee eksistentiaalinen kriisipäälle. Miksi olen minä. Miksi olen täällä. Välillä on raskasta kokea se kaikki. Välillä ei jaksaisi kokea kaikkea, välillä miettii pitääkö tämäkin kaikki käydä läpi. Mutta, mutta kun kokee elää. Ei se tuntuisi missään se onnellisuus, jos aina on onnellinen. En ole ihminen, joka pystyisi elämään päivästä päivään pumpulissa ja minua ruokittaisiin lusikallisella onnea. Ei se ei ole minua varten. Miksi elää pienellä liekillä joka vain jatkuu ja jatkuu. Mieluummin antaa elämän roihuta ja liekehtiä. Hiilloskin on kaunis ja niissä on edelleen muisto liekistä. Hiillokseen voi puhaltaa uuden elämän. Tuhkastakin syntyy vielä feeniks lintu.

Esitin kerran kysymyksen: Mikä on asia, jonka poistaisitte tästä maailmasta?
Minulle vastattiin: Pahuus.
Minua suorastaan suututti. Jos poistaisi pahuuden niin myös hyvä lakkaisi olemasta, koska hyvää ei voida tunnistaa ilman pahaa. On myös paljon pahempi vaihtoehto. Se että jäisi jäljelle vain niin sanottu normaali ja hyvä. Pian normaali alettaisiin nähdä huonompana kun hyvä, ja kaikki jotka olisivat vain normaaleita toimintoja saisivat huonon sävyn. Vastakohdat tekevät kaikesta kokemisen arvoista. Ehkä tämä selittää ajatustani siitä, että en halua sitä tasaista annosta onnea. Ei se silloin ole sitä. Ei se ole puhdasta onnea. Jos ei koe sitä surua, epätoivoa ja menetystä. Tragedia antaa tunteen elämästä.


Joten jatkan matkaani eteen päin. En katso taakse kuin muistoissani. En takerru niihin muistoihin vaan luon uusia niiden tilalle, jotka haihtuvat unoholaan, koska aika unohtaa meidänkin puolesta. Jos ei luo uusia niin kohta huomaa ettei niitä ole ollenkaan. 

Ihana kesänalkua kaikille, 
PS. Toivossa on hyvä elää ja kuolla ^.^

torstai 8. kesäkuuta 2017

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Minun kai pitäisi antaa kirjan hautua pitenpään ja vasta sitten kirjoittaa siitä, mutta oi että minä pidin tästä kirjasta. Tätä on syytetty vaikka ja mistä ja moni on sanonut ettei pidä kyseisestä teoksesta sen kyynisyyden ja loputtoman murheen vuoksi. Minusta asia ei ole näin. Kyse on elämästä. Erilaisten ihmisten elämistä ja siitä miten he sen elävät.

Norwegian Wood kertoo Torusta, joka muistelee mennyttä aikaa ja vaikeita aikoja elämässään. Hänen nuoruuttaan. Sitä miltä tuntui rakastaa, ja mikä siinä oli niin riipaisevaa. Hänen elämänsä naisista, ihmisistä ja koulusta. Vuoteen mahtuu paljon.

Murakami kuvaa edelleen terävillä huomioilla ihmistä. Pienet huomiot luovat kokonaisuuden. On ilmiömäistä kuinka hän löytää juuri ne täydelliset sanat kuvaamaan jotain niin, että se tuntuu luonnolliselta. Oikealta siihen hetkeen ja persoonaan. Murakami menee suoraan on the point kiertelemättä tosia asioita. Välillä se on hätkähdyttävää, mutta toisaalta se on Murakamille tyypillistä ja nautin siitä suunnattomasti. Pidin erilaisista hahmoista. Pidin Midorista ja Kamikazesta. Pidin jopa Nagasakista.

 Välillä ajattelin kuinka pikkuvanhaa tekstiä se oli, kun tajusin että päähenkilö on kaksikymmentä, kunnes tajuan että olen itsekkin sen ikäinen. Kun mietin kuinka melodramaattista kaikki on, niin totean, että itsekkin olen melodramaattinen. Omassa elämässäni on hetkiä, joiden vuoksi pystyin samaistumaan tuohon toivottomuuden tunteeseen. Siihen suohon mistä on vaikea nousta. En puhu nyt masennuksesta, vaan siitä toivottomuudesta. Samaistuihn myös siinä päähenkilöön, että hän on lopulta positiivinen. Hän menee lopulta eteen päin, vaikka olisi kuinka pohjamudissa.

"Suhde voi onnistua tai sitten se voi epäonnistua. 
Mutta sellaista rakkaus on. 
Silloinkun rakastuu, on luonnollista antautua rakkaudelle." -Reiko

Ymmärrän sen, että tätä pidetään masentavana kirjana. Minusta tässä on kuitenkin onnellinen loppu. Se on erilainen ja kirjaan mahtuvat onnen hetket tuntuvat niin paljon enemmän elämisen arvoisilta juurikin niiden synkkien hetkien vuoksi. Se on niin lähellä elämää, että henkeä salpaa. Pidän siitä, että olen löytänyt jotain niin aitoa kirjallisuuden parista.

Pidin mielenkiintoisena itsemurhan konseptia Japanilaisessa kulttuurista. Tämän teoksen pohjalta pystyisi varmasti kirjoittamaan esseen. Japanissa itsemurha on miltei tavanomaista. Se on melko yleistä. Ymmärtäähän sen yhteiskunnassa, jossa pyritään koko ajan eteenpäin ja kaikki on vahvasti suorituspainoitteista ja ulkoaoppimista. Kuitenkin se yllättää ja laittaa miettimään, kuinka yleistä se on. Kuinka yleistä se on muualla maailmalla ja Suomessa. Ihminen sulkee silmät asioilta, joita ei halua nähdä. Tuli pohdittua sitä mitä tiedän Japanilaisista itsemurhista yleisellä tasolla. Noh heillä on harakiri, joka on samuraiden itsemurha, jotta heitä ei voi kiduttaa. Kamikaze lentäjät toisessa maailmansodassa eli itsemurha lentäjät. Myös kunnian puolesta kuoleminen. Historiassa nämä ovat olleet syitä, ja nykyään se on muuttanut muotoaan maailman ympärillä muuttuessa. Nykyään se on myös kunnian menetystä, mutta epätoivoa ja ahdistusta. Kokemus siitä, että ei ole tyytyväinen elämäänsä, ettei elämälle löydy tarkoitusta.

"kun rakas ihminen kuolee, mikään viisaus ei voi parantaa surua. 
Sitä surua ei paranna viisaus, ei rehellisyys, ei vahvuus eikä hyvyys. 
Voimme vain surra loppuun asti ja oppia siitä jotain, mutta opimmepa siitä mitä tahansa, 
se ei auta meitä kohtaamaan seuraavaa odottamatonta surua." -Murakami

Arvostelu:<3<3<3<3<3
ps. en osaa yhdistää Beatlesin kappaletta Naokon ajatuksiin siitä.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Toivun

En ole koskaan ennen ollut sairaalahoidossa. Viime viikon torstaina kävi kuitenkin niin, että nielupaise uusi. Luulin meneväni tavanomaiseen mädänpoistoon sairaalaan, mutta päädyinkin tippaletkuun ja sain kuulla, että nielurisaleikkaus on minulla edessä illalla. Olo oli kuin puulla päähän lyödyllä. Leikkaus meni hyvin. Nyt olen sairaslomalla toipilaana, enkä saisi liikkua vielä viikkoon ulkona, mutta kuusi päivää pelkissä sisätiloissa on ollut yhtä tuskaa. Olo ei ole sellainen, että voisinkaan viettää aikaa ulkona, mutta tänään oli vihdoin ja viimein tarpeeksi hyvä olo, jotta uskaltauduin menemään upeaan keliin ulos. En saa vielä olla suoran auringon alla, mutta olin niin onnellinen. Ystäväni ja valokuvaajani Milla tuli vahtimaan etten riehu.


valokuvaaja: Milla Mykrä

Koskaan ei tiedä mitä elämässä tapahtuu. Mennään päivä kerrallaan eteenpäin, mutta välillä on hyvä muistaa: Aina ei ole aikaa. Se aika mikä meille annetaan käyttäkäämme se hyvin. Käytetään se siten, että meillä on hyvä olla itsemme kanssa. Että olemme onnellisia tai että päivästä löytyy edes yksi syy hymyyn.

valokuvaaja: Milla Mykrä

Vaikka sanon, ettei aina ole aikaa. on muistettava että vielä tässä ollaan nuoria. jos hyvä/huono tuuri käy olen elänyt vasta yhden viidesosan elämästäni. Minulla ei ole kiire. Ei ole kiire perustaa perhettä tai mennä parisuhteeseen. Aion nauttia asioista, joista voin nauttia vain nyt. Kunhan ensin tervehdyn. Ehkä on aika mennä eteen päin henkisesti raskaista ajoista, siksi onkin hauska katsoa omaa kuvaa ja sitä kuinka kävelen kohti aurinkoista paikkaa.

valokuvaaja: Milla Mykrä

Toivossa on hyvä elää ja kuolla xoxo

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Kahtena

Olen revittynä kahdeksi,
   saavutus etten,
kurkoita kohti
   sinua.

Pieni kuolema
   tuo jättämätön teko.

Hengitän sisään...
   olet läsnä.
Hengitän ulos...
   olet toisaalla.

En voi lakata hengittämästä,
   vaikka jokainen
henkäys ulos
   onkin lisääntyvä määrä
hetkiä
    ilman sinua.

Viimeisen kerran sisään
   siihen pysäytän
ajan virran.

perjantai 19. toukokuuta 2017

Haruki Murakami: 1Q84 osa 1

Note to myself: Murakami <3

Eli en siis ole aiemmin Murakamin teoksia lukenut. Tämä on osittain johtunut siitä, että tutut ovat sanoneet sen olevan todella raskasta ja kyynistä. Omalla tavallaan tämä pitää paikkansa, mutta se on jollain ihmeellisellä tavalla myös vapauttavaa. Hän on loistava kirjoittaja, ja vaikka ensimmäinen osa on runsaat neljäsataa sivua niin kirja meni vauhdilla. Tosiaan lukenut vasta 1 osan en osaa 2, vaikka se samoissa kansissa onkin.

1Q84 kertoo kahden ihmisen elämästä Aomamen sekä Tengon. Tengo on preppikoulun matematiikan opettaja ja Aomame on itsepuolustuksen opettaja. Molemmat elävät omaa elämäänsä, mutta jotain on vinossa. Kaikki ei ole niin kuin pitää, mutta miten todistaa se itselle. Tengo työstää kirjaa ja Aomame etsii yhden illan juttuja. Sitä jokapäiväistä.

En halua spoilata mitään, mutta pakko on sanoa että paljon kysymyksiä jäi auki. Ihan liikaa.

Rakastin Murakamin rytmiä sitä soljuvuutta, mitä Murakamin tekstissä on. Kirjan rytmi määrittyi hyvin henkilönvaihdoksen avulla, jossa vuorotellaan Aomamen ja Tengon välillä. Täytyy kyllä myöntää että viihdyin paremmin Aomamen tarinassa ja hän oli minusta erityisen mielenkiintoinen hahmo ja pidin siitä miten hänen näkökulmastaan asiat näyttivät niin erilaiselta. Hieman laskelmoivilta ja kylmiltä niin erilaisilta kuin omani, mutta silti niissä oli jotain hassua lempeyttä.

Täytyy vielä sanoa, että pelottaavaa oli se, kuinka hyvin Murakami käytti kerronnan näkökulman vaihdosta hyväkseen ja loi sillä uhkaavan tunnelman. Maailman poikkeavuudet olivat pelottavia ja silloin lähti kiinnittämään huomiota kaikkeen poikkeukselliseen, joka aiheutti suorastaan pelkoa, vaikkei tämä mikään kauhu kirja ole.

Pidän siitä kuinka Murakamin teksti on niin filosofista. Omalla tapaansa kirjan henkilöhahmot miettivät omaa olemistaan ja merkityksiä ja tuntuu ihmeelliseltä, kuinka tarkkoja havainnot ovat, ja kuinka ne reflektoivat omaa elämää. Omalla tapaani löysin omaan elämääni quoteja ^.^

Arvostelu:<3<3<3<3


"Jos pystyy rakastamaan koko sydämestä edes yhtä ihmistä, elämä on pelastettu. 
Vaikka ei voisikaan olla yhdessä sen ihmisen kanssa." -Murakami

torstai 11. toukokuuta 2017

Tukahdutettu

Se syö sisältä,
Elää raivoaa
karttelee kiertää
sen tietää
se vaanii.

Sitä ei odota
se iskee kiinni
siltä pääsee hetkeksi karkuun.
Tunne on vain harha.

Se ottaa jälleen valtaan.
Riipii haavoja keuhkoihin,
täynnä reikiä.
Tukehdun.
Veri virtaa vääriä polkuja.
hukka reiteillään.
Elimistö tappelee vastaan.
Korjaa mielen virheitä.

Ei sekään kaikkea kestä.

Hei näin pitkän tauon jälkeen!

Olen hirveän pelokas. Ajattelen paljon sitä mitä muut ajattelevat. Olen päättänyt ajatella että miksi? Miksi aina pelkään. Ei se ole tarkoitettua pelätä muita ihmisiä. Haluan oppia olemaan vahvempi.

Tämä blogi on minulle tärkeä. Mieleni on tehnyt kirjoittaa niin paljon. Muistakin asioista kuin kirjoista. En ole uskaltanut. Olen ajatellut, että jos kirjablogi ei ole vain kirjoille ei kukan välittäisi lukea. Noh päätän olla itsekäs. Kirjoitan siitä mitä haluan. Kirjoitan kirjoista, mutta haluan myös jakaa runouttani. Tykkään siis kirjoittaa runoja, mutta olen arka näyttämään niitä. Muutaman olen laittanutkin tänne. Haluan puhua kokemuksistani. Haluan että ihmisillä on hyvä mieli, silloinkin kun elämä tuntuu raskaalta ja aihe on painava. Haluan silti ryöstää hymyn. Nappaista kiinni siitä pienestä pilkkeestä silmäkulmassa.

Olen viettänyt sinkkuelämää kolmisen kuukautta, ja olen oppinut paljon itsestäni. Siitä mitä haluan ja mitä toivon saavuttavani. Vielä on paljon matkaa ja paljon asioita, joita en tiedä, mutta on tervettä huomata, että olen hyvä juuri näin. Olen itseni ja se on ok. Ei minun tarvitse pelätä yksin jäämistä. Minulla on kavereita. Yritän pitää yhteyttä, mutta ensimmäinen ajatus on että he ovat minulle vihaisia, kun en ole pitänyt yhteyttä. Monimutkaista.

Haluan vain sanoa Hei! te kaikki ihanat ihmiset ^.^ Muistakaa että ootte mahtavia ja ottakaa virtuaalihaleja vastaan, kun en fyysisiä voi antaa!

perjantai 10. helmikuuta 2017

Arthur Golden: Memoirs of a Geisha

Pahoittelen, mutta tässä postauksessa tulee olemaan 120% ylistystä. ;) Laitan myös paljon hyviä quoteja kirjasta, sillä niitä tässä kirjassa on aivan liikaa. Olen pahoillani, että pistän niitä niin monta! Tässä on niin paljon hyviä ajatuksia elämästä ja siitä, kuinka elämää voi katsoa monella tavalla. Vintage kannet ovat upeat ja sopivat erinomaisesti kyseiseen kirjaan.

Sayuri oli ennen Chiyo niminen tyttö pienestä kylästä Japanissa. Hänellä on paljon vettä luonteessaan ja hän joutuu elämän mittaiselle matkalleen, kun hänet myydään geisha taloon geisha harjoittelijaksi. Kaikki ei mene kuitenkaan juuri niin kuin pitää ja tie Geishaksi on pitkä ja kivinen. Tuoko se onnen ja päämäärän pienelle Chiyolle?

"My arm passed through the air with great dignity of movement - not like a leaf fluttering from a tree, but like an ocean liner gliding through the water." -Sayuri

Ajatukseni ovat yhtä sotkua tämän kirjan jäljiltä. Rakastin tätä niin paljon. Rakastan sitä kuinka yksityiskohtainen tämä kirja on, kuinka kuvaa maalataan liike kerrallaan, kuin katsoisi hidasta tanssia. Kirjassa on upeita juonenkäänteitä ja epätoivoa, mutta elämä on mutkikasta ja rastakasta. Kaikki ei mene aina ensimmäisellä oikein. Jokaisen ihmisen kasvutarina on erilainen ja varsinkin tässä kirjassa. Ensin oli vaikea tottua ajatukseen, että tarinaa kertoo vanha nainen, joka muistelee menneisyyttä, mutta sen unohti nopeasti ja tarinaan uppoutui täysin.

Kauneinta mitä olen lukenut pitkiin aikoihin. Rakastuin totaalisesti kirjoitustyyliin, joka Memoirs of a Geishassa on. Golden onnistuu nappaamaan kauniisti kuvan Geishan arjesta 1900 luvun taitteessa. Pidän siitä, kuinka kaikki ei ole kaunista ja kuinka kauniskin voi olla pinnan alla rumaa. Siitä kuinka kuva Geishasta muuttuu kirjankuluessa. Rakastan Sayurin ajatusvirtaa, joka on täynnä luontovertauksia, ja kuinka asiat pohjautuvat luontosuhteeseen, ja luonnon kiertokulkuun ja toistoon.

"But now I know that our world is no more permanent than a wave rising on the ocean. 
Whatever our struggles and triumphs, 
however we may suffer them, 
all too soon they bleed into a wash, 
just like watery ink on paper." - Sayuri

Itse olen aina arvostanut Geishoja ajattelivat heistä muut mitä hyvänsä. Minusta on hianoa, kuinka Geishat ovat sensuelleja ja mitä he ovat he ovat taiteilijoita. Minusta oli myös huvittavaa, miten Sayuri vertaa itseään länsimaiseen naiseen, joka seurustelee rikkaan miehen kanssa. Sama asia. Minäkin näen asian näin. En voi ymmärtää miksi naista joka nauttii seksistä kutsutaan automaattisesti huoraksi. Tosin mikä kirjassa oli hyvin selitetty oli se, että nautinto riippuu paljon tunteesta toista ihmistä kohtaan.

"We none of us find as much kindness in this world as we should," - Chairman

Jos teillä vain koskaan on aikaa lukea tämä kirja. Lukekaa se, rakastakaa sitä ja pitäkää se sydämmissänne lopunelämää. Hieman erilainen satu, mutta yhtäkaikki koskettava. Suosittelen lukemaan alkuperäisellä kielellä eli englanniksi. <3

Arvostelu:<3<3<3<3<3

En omista videota enkä videosta mitään. 
I don't own anything from the film and I don't own the video itself.

Kyseessä on The chairman's waltz elokuvan soundtackista. Tämä on suosikkini. Olen saanut siis lahjaksi Memoirs of a geishan kirjana, elokuvana ja vielä cd-levynä ^.^


Tekeekö tekstini jälkeen mieli lukea kyseinen kirja?

maanantai 6. helmikuuta 2017

Geling Yan: Flowers of War

Olen selvittänyt syyn blogi taukouluun, ja se on yllättävää kyllä jokin pelko siitä, että on niin paljon rästissä, ja elämäni on opiskelun myötä täyttänyt niin monet hyvät kirjat, etten koe pystyväni kertomaan niistä tarpeeksi monin sanoin ja keinoin. Totesin myös, että koska tämä on oma blogi voin julkaista täällä mitä haluan, joten jatkossa tämä ei ainoastaan ole kirjablogi, vaan käsittelen myös pelejä joita pelaan, tv- sarjoja ja elokuvia. Kaikkea, mihin minulla on fiilis kirjoittaa. Olen pahoillani niille, joita kiinnostaa vain kirja aiheet, mutta kirjoista täällä kuitenkin enimmäkseeen kirjoittelen. Kertokaa mielipiteitä onko ajatukseni huono, vai pitäisikö minun laittaa erillinen blogi pystyyn?

Flowers of war kertoo toisenmaailman sodan aikaisesta Kiinasta, jossa länsimainen katolinen kirkko pitää yllä orpojen tyttöjen kotia ja koulua. Rauhan rikkoo kuitenkin turvaa hakevat Yangche joen kurtisaanit, jotka väkisin tulevat suojaan. Ongelmia kehkeytyy siveiden tyttöjen ja ilonaisten välillä, mutta mistä pitäisi olla huolissaan on japanilaisten armeija. Tytöt ovat saaneet kutsun juhliin.

Katsoin telkkarista yhtenä päivänä Flowers of warin elokuvasovituksen ja kun sain tietää siitä olevan kirja, halusin lukea senkin. Elokuva oli raaka ja joissain kohtia teki pahaa, mutta eri tavalla kuin kirjassa. Siinä missä elokuva mässäili enimmäkseen pikkutyttöjen raiskauksella ja paljolla määrällä verta, niin kirjan kuvaus fyysisestä kivusta oli vielä pahempi. Kun kertoja kuvaili kohtausta, jossa kiinalaisia sotilaita joukko teloitettiin ja kuinka hengissäselvinnyt esitti kuollutta huolimatta siitä, että häntä puukotettiin jalkaan oli jotain aivan käsittämättömän kuvottavaa.

Molemmat olivat omalla tavallaan hyviä. Mistä todella paljon pidin elokuvassa oli kohtaus, jossa kurtisaanit lauloivat koulutytöille. Se oli minusta kaunis kohtaus. Tämä ei tietenkään välity samalla tavalla kirjassa, jossa ei ole ääntä. Kirjassa taas pidin siitä, kuinka aikaa kuvattiin, ja kuinka silti tunne pysähtyneestä ajasta ei pidä paikkaansa. Jokainen tyttö aikuistuu omalla tavallaan omana aikanaan. Kirjassa pidin myös siitä, miten ihmiskohtaloita kuvattiin ja tottakai jokaisen kirjan mausteena toimii rakkaus. Tosin tässä kirjassa oli mukavaa vaihtelua, ettei rakkaus ollut se pää asia.

Mitä opin tämän kirjan avulla, niin sen että sodat ovat raakoja, ja on ymmärrettävää, että luottamus ulkomaalaisiin ei välttämättä ole mikään paras. Minusta oli tilanne mikä hyvänsä, esimerkiksi sota, niin raiskausta ei voi perustella vain olankohautuksella ja sanoa, että tämä on sotaa ja ihmiset eivät käyttäydy rationaalisesti. Teki siis pahaa.

Vieläkin suuremman kokonaisuuden, jonka opin, josta ei hiiskuta sanaakaa historian kirjoissa varsinkaan kouluissa tiedä sitten miksi, niin on Lohtunaiset. Kilisteleekö kelloja tämä nimi, titteli tahikka haukkumasana? Harvalla tekee ja en ennen tätä kirjaa ollut sitä tiedostanut ja vasta kirjan avulla lähdin selvittämään lisää. Japanin armeija piti toisenmaailmansodan aikaan lohtunaisia eli seksiorjia, joita he ottivat valloittamistaan maista. Suurin osa Kiinasta, Koresta ja Philippiineistä. Määrä pyörii 20 000-230 000 naista/lasta riippuen siitä kuka arvion on tehnyt. Ikä haarukaltaan ihan lapsesta ylöspäin. Näitä naisia raiskattiin monta kertaa päivässä. Tästä ei puhuta edes lukion historiassa. Meillä ei puhuta Aasian historiasta, sillä se ei tunnu koskevan meitä, vaikka sielläkin olisi niin paljon opittavaa. Ainoa asia mistä puhutaan on Hiroshiman pommitus. Minusta pitäisi puhua myös muusta. Minusta on väärin että näin isoon asiaan suhtaudutaan länsimaissa miltei olankohautuksella.

Arvio:<3<3<3<