Pidin kirjan tyylistä kirjoittaa. Koko tarina on kerrottu imperfektissä, ja siihen meni hetki tottua, mutta se todella toimii tässä kirjassa. Toisekseen tämän kirjan on kirjoittanut niin sanottu harrastelija. Alun perinhän tämä teos on ollut Gibbsin blogissa, josta se sai suuren yleisön. Siksipä jotenkin kirjaa ei ole sidottu sääntöihin, mitä joskus tuntuu olevan kirjailijoilla. Kirja oli myös omalla tavallaan fanfictiomaista. Tässä oli kohtauksia, joista selkeästi näki, että ne oli kirjoitettu, vain sen vuoksi, että ne oli hauska kirjoittaa tai kirjoittaja halusi välttämätt kirjoittaa tällaisen kohdan. Tästä esimerkkinä tanssiaiset, jotka tulivat jotenkin puun takaa. Samoin kuin yhtäkkinen huvipuistokohtaus. En valita pidin todella molemmista kohtauksista!
Kirjoitus tyyli on mukavaa, mutta osittain huomaa, että kirjoittaja on amatööri, tosin ei sanan amatööri huonossa merkityksessa vaan hyvässä, eli kirjailija vielä opettelee omia rajojaan. Tämän näkee osittain siinä, että välillä on vaikea seurata, kenestä hän puhuu, sillä edellinen lause voi käsitellä Kasparia ja siinä on hänen nimensä, mutta seuraava lause kuvailee jotakin ilmettä, ja yhtäkkiä se onkin jonkun toisen kasvot joita kuvaillaan. Jotenkin myös yhtäkkinen paikan tai tilanteen vaihdos hämäsi ja sekoitti päätä.
"Hänen äänensä oli niin veotava, niin epätoivoinen, kuin nälkiintyneen lapsen säälittävä huuto; ja minä kuiskasin sanan jota en olisi koskaan osannut ajatellakkaan:
Olkoon."
Ah! Kirjan romantiikasta voisi puhua ummet ja lammet. Voi että pidin siitä! Olen monessa kirjassa jo tottunut suorastaan turtunut romansseihin, jotka joko räjähtävät käsiin, tai syntyy katseista pikkuhiljaa. Ne ovat ne perus. Kirjassa ehkä romanssi vähän räjähtää, mutta se oli minulle todella, hmm...Miten sen sanoisi... Värisyttävää. Kylmiä väreitä vain kulki, kun kirjamme "rakastavaiset" olivat toistensa kurkuissa kiinni niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisesti. Rakastin heidän naljailuaan ja pottuiluaan toinen toiselleen. Myös sitä rakastin, kuinka kiellettiin tunteiden olemassa olo ja toisen vetovoima. Kirjailija on onnistunut myös loistavasti kuvaamaan verenjuomis kohtauksia, jotka ovat todella elävästi ja niin yksityiskohtaisesti kuvattu, että tuntee puraisun omalla kaulalla tai vähintäänkin nousee halu tulla purruksi. Kirjassa tietenkään, kun kulmahampaat lävistävät ihon ei ole mikään kivuton toimenpide, mutta silti siinä vain on jotain.
"Kuullessani nämä pilkalliset sanat tunsin kuinka hänen torahampaansa pureutuivat ihoni läpi. Ne upposivat syvälle lihaan ja repivät ihoani."
Kirjan nimet olivat minusta ihania kuten Kaspar, Violet ja Thyme. Joukossa oli myös tavallisiakin nimiä, mutta nekin olivat jollakin tavoin mielenkiintoisia, ja niihin ei ole usein törmännyt. Eräs asia minua kuitenkin häiritsi suunnattomasti... Se oli suomennos. Kaspar kutsuu Violettia kirjassa typyksi. Siitä jää paha maku suuhun ja sana "typy" ei ole mitenkään imarteleva. Minulta meni pilalle monta kohtaa sanan typy takia. Ei se aluksi häirinnyt, mutta loppua kohti en voinut enää sietää sitä. Engalnnin kielisessä sana jota Kaspar käyttää on girly. Onhan typy tietysti kiva suomennos mutta oikeasti. Ongelmana oli minusta myös loppujen lopuksi jotenkin irrallinen juoni. Tarina koostui paloista, jotka oli liitetty yhteen kuin tilkkutäkki. En tiedä miksi minulle jäi sellainen olo. Kirjassa myös loppu oli jotenkin kiirehditty ja se vain kiihtyi. Tosin minusta kirja kuitenkin onnistui kokonaisuudessa irrallisuudesta huolimatta.
Nautin todella kirjan maailmasta ja vampyyreistä täysin rinnoin. Kirjan lopetus oli minusta myös hyvä ja antoi ajattelemisen varaa. Ilman suoria vastauksia tulevasta.
"Violet, älä koskaan jätä minua. Mitä ikinä tapahtuukin; vaikka asiat muuttuisivat kuinka pahaksi, kunhan et mene. Ole kiltti."
Arvostelu:<3<3<3<
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti