Olipas se mielenkiintoinen lukukokemus! Ainakin toi jotain uutta minulle. Näin aluksi pitää sanoa, ettei kirja sovi vanhoillisille tai poikarakkautta pelkääville.
Nokkosvallankumous kertoo dystopisen tarinan, jossa ihmiskunta taistelee hengestään. Kuoleva maailma kuolevine kasveineen, jota hallitsee Korotrato yhtiö, joka imee maailman viimeisinpiäkin voimavaroja. Tarinan päähenkilöt Dharan ja Vayu (molemmat poikia) ovat viimeiset kiviveriset. Kiviveriset ovat aina pelastaneet ihmiskunnan milloin mistäkin kriisistä. Nyt on tämä usko laitettu Dharanin harteille. Hänen kuvitteellisen isoille hartioille, jossa liian suuri vastuu painaa häntä yhä alemmas. Vayu on poika, joka on pelokas, ei luota ihmisiin ja hän kuvittelee olevansa heikko. Näillä kahdella on täysin eri menneisyys ja tulevaisuus, mutta kuitenkin he rakastuvat. Tosin tässä on monia esteitä, kuten Dharanin poikaystävä ja johtajan asema ja vastuu. Vayu ei myöskään usko, että Dharan voisi tätä rakastaa. Draamaa on yltäkylläisesti.Kirjan aloittaessa oletin ensin toisen olevan tyttö. Kuitenkin kun tajusin molempien olevan poikia, en ensin uskonut sen olevan totta, sisäistin asian todella vasta neljän kappaleen jälkeen. Lopulta kun asian vain hyväksyi tosiasiana, sen hyväksyi osana kirjaa, elämää. Kirjassa homoseksuaalisuus oli täysin hyväksyttyä, mutta maailma oli tuhon partaalla, muuttunut iäksi. Ylittäessään niin sanotun normaalin nuorten kirjan rajat Enoranta saa luotua kauniin lopputuloksen. Kirjaan uppoutui täysin, mutta loppua kohden draaman lisääntyessä ja tippuessani lopulta kärryiltä en enää voinut vajota kirjaan.
Homoseksuaalisuus on yhteiskunnassa omanlaisensa tabu, mutta Enoranta kertoo sen kauniin puolen ja kertoo poikien välisen romanssin ja draaman, joka kertoo omistuksesta. Rakkaus ei kuvattu pelkkänä poikien välisenä rakkautena, vaan se oli omistamista, jopa valtakysymys. Se oli kirjassa välittämistä, huolehtimista, aina toisen luokse saapumisesta ja se oli halua. Suru ja tuska menetyksen toivottomuudesta oli kuvattu niin, että tunne välittyi. Oli kirja myös kasvutarina Vayun osalta. Vayu kasvoi oppi hyväksyi osansa kiviverisenä. Ja lopun Vayu sai minunkin sydämmeni sykähtämään vahvuudellaan. Toisen sortuessa lujana pysyminen. Dharan on kirjan loppuakohti mentäessä täysin solmussa, ja oli vaikea kuvitell, että hän koskaan siitä selviytyisi. Periaatteessa ei selviääkkään.
Kirjan loppupuolella Vayun lähtiessä toistakertaa Dharanin luota olin vähän että pah. Dharan vajosi todella alas, ja pelkäsin ettei hän sieltä nouse enää, mutta Vayu kuitenkin aina hänet löysi. Oli myös surullista lukea kirjassa olevia tunteita. Vayu rakasti tyttö Akaasa, vaikka mitään muuta Akaasa ei rakastanut. Hän puri hammasta ja pysyi silti Vayun luona. Enkä usko hetkeäkään, että Vayu lopulta olisi selvinnyt ilman Akaasaa. Kirjassa oli myös ehdottomasta lapsenrakkaudesta ja mustasukkaisesta rakkaudesta. Kirjassa oli niin monenlaista rakkautta. Nautin siitä.
Surullisin minusta kuitenkin oli rakkaus, joka päättyi liian nopeasti. Kaksi sivuhenkilöä kielsi rakkautensa, ja ennen loppuaan. He päästivät tunteensa esiin. Se oli surullinen hyväksijättö, sillä toinen kuoli, ja toinen vasta tajutessaan rakkautensa, joutui sen menettämään.
"Kaikki käy kamalasti," ja nauroi jäistä naurua, hänellä oli kyyneleet poskillaan, "kaikki käy oikein", Hän sanoi. -Dharan, Vayun kertomana
Pidin kirjan moninaisesta rakkaudesta. Rakkauden erilaisuudesta ja ulottuvuuksista. Pidin myös hahmojen sisäisestä taistelusta.
Arvostelu: <3<3<3<
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti