"Juttu on siinä, että ei sitä arvaa. Ei sitä herää ikävä tunne vatsanpohjassa. Ei näe varjoja siellä missä niitä ei pitäisi olla. Ei sitä muista sanoa vanhemmilleen, että rakastaa heitä, tai - minun tapauksessani - muista ylipäätänsä hyvästellä."
Aloin kirjan aikana pohtia kuolemaa. Aika positiivinen aihe eikö vain? Kirjassa päähenkilö kuolee, ja joutuu elämään saman päivän seitsämän kertaa. Kuolema on lopullinen. Kuolema on peruuttamaton asia ja meille tuntematon, siksi se onkin ehkä asia mitä ihminen jo luonnostaan pelkää. Ihminen pelkää sitä mistä ei tiedä, mistä ei ole varmuutta. Alussa oleva lainaus kuvaa hyvin asian ydintä. Sitä ei koskaan tiedä milloin, missä ja miten kuolee. Tämäkin päivä voi olla sinun tai minun viimeiseni. Asiaa miettiessä tulee ajatelleeksi. olisiko turvallisinta vain lukittautua kotiin ja pysyä turvassa. Toisaalta olisiko silloinkaan enää elossa. Miten toisaalta määritellään sana elossa. Meillä on tarkka määritys asiasta, jos sanotaan jonkun kuolleen. Onko meillä sanalle elossa kunnollista määritystä. Onko esimerkiksi sellainen ihminen elossa, joka vain tuijottaa eteensä ja antaa elämän kulkea ohitsensa. Minusta elämän tulisi olla seikkailu, jonka usein kuolema liian aikaisin päättää.
"Jos sijaltain en nousisi"
Tuomitsin kirjassa päähenkilön. En voinut ajatella muuta kuin, että hän saattoi jopa ansaita kuolemansa. Hänen seuraavina päivinään ajatukseni vain vahvistui, mutta päähenkilön alkaessa ajatella oikeasti ajatella, aloin tuntea myötätuntoa. Rakastuin hänen yritykseensä olla hyvä ja elää. Hänen tajutessaan olleensa sokea vietin sisäistä riemujuhlaa ja aloin jo uskoa, että kaikki kääntyy hyväksi, että kirja saisi onnellisen lopun. Elättelin toiveita kaikkille onnellisesta lopusta, mutta kun kirja eteni kohti viimeisiä päiviä kylmä totuus iski kasvoihini. Tämä kirja ei saisi onnellista loppua. Itkin aikaista tuomiotani, jonka mukaan päähenkilö olisi saanut kuolla. Kuka on tuomitsemaan ja kenet? Kirja avasi silmiäni ja voin vain todeta, että kukaan ei saisi tuomita toista kuolemaan. Päähenkilön uhratessa itsensä vietin lopun iltaa itkien kirjan epäreiluutta ja tajusin, että ei se ole vain kirja se on maailma, mikä on epäreilu. Kuolema joka korjaa jokaisen meistä aikanaan katsomatta asemaa tai ikää.
"Tunnen hänen huulensa omiani vasten mutta on jo liian myöhäistä, alan liukua pois, katoan, hetki murenee ja luhistuu itsensä ympärille kuin kukka joka sulkeutuu yöksi."
Kirjan kuvaukset olivat kauniita, kuten ylempi lainaus. Minusta jokaisen täytyisi kokea rakkauden tunne ainakin kerran elämässä. Saada rakastaa ja olla rakastettu. Rakkaudesta minulle on sanottu, että vasta silloin rakastaa jota kuta, jos voisi kuolla hänen puolestaan. Asiaa olen pyöritellyt mielessäni ja todennut, että jos kuolisit toisen puolesta, eikö se olisi se helpompi osa se kuoleminen, kuin jääminen. Mietitäänpä, jos sinun puolestasi/vuoksesi joku kuolisi, eikö siitä jäisi sinulle ikuinen syyllisyyden pisto ja suru. Alkaisinkohan syyttämään itseäni ja miettimään, että onko minun elämäni muka arvokaampi kuin sen, joka kuoli puolestani. Kuka määrää elämän arvon? Tästä hyppään itsemurhaan. Minusta itsemurha ei ole ratkaisu ongelmiin. Ongelmat jäädään selviämään ja niistä mennään yli. Näin minä haluan uskoa, mutta näin ei ole. Siksi toivonkin, että itsemurhaa harkitsevat miettisivät edes, mitä kuolema merkitsisi läheisille, mitä se heille tekisi. Jos vastaisi tähän ei mitään on väärässä. Kuolema on peruuttamaton ja sitä surraan, mutta ei itsemurhaa tehdä, jotta ihmiset sinua surisivat, sillä et sinä sitä tietäisi. Kuolema voi olla oma päätös, jos haluaa lähteä omilla ehdoillaan, mutta eikö kuoleman osa viehätyksestä ole siinä, että siitä ei tiedä.
"Ja kasvot ylläni, valkoiset ja kauniit, silmät suuret kuin kuu. Sinä pelastit minut. Käsi poskellani, viileä ja kuiva. Miksi pelastit minut? Nouduveden mukana suurenevat sanat: Ei. Kun toisin päin."
Jokaisella on tapansa elää ja jokaisella on tulevaisuudessa tapansa kuolla. On surullista nähdä elämän päättyvän ennen aikojaan, mutta on myös surullista nähdä ihminen, joka kieltää kuoleman ja sen olemassaolon. Mitä ihmisestä jää jos hän ei usko kuolemaan. Ilman kuolemaa ei ole elämää. Joten miten kukaan kuoleman kieltävä voisi elää. Tulee mieleen kuolema aiheesta Assassins creed. Sitä pelaillessani ja pelissä kostaessani isäni ja veljieni kuoleman mietin pelin moraalia. Silmä silmästä, hammas hampaasta ja näköjään kuolema kuolemasta, mutta eikö se murha syö ihmistä sisältäpäin. Luulen, että siitä jää ontto aukko sydämmeen ja muistaa kasvot lopunelämäänsä. Ihmisen kasvot, jonka elämän on päättänyt.
"Yritä olla tuomitsematta. Muista että me olemme aivan samanlaisia, sinä ja minä siis.
Minäkin luulin eläväni ikuisesti."
Ken sinua odottaakaan tuonpuoleisessa, on se sitten Jumala ja taivaanportit, Osiris ja Anubis Ammitin kanssa punnitsemassa sydäntäsi, Haadeskinhan siellä saattaa olla. Hel tai Kali vastassasi kaikkia näitä uskomuksia yhdistää, että kuolemasi niin kuin jokaisen meistä on lopullinen. Sitä ei voi estää ja kuoleman pelon kanssa tulee vain elää ja jatkaa elämää niin kauan kuin sitä kestää.
"Ja kun suutelin Kentiä, koska juuri silloin tajusin ettei ajalla ole merkitystä. Tajusin silloin että jotkin hetket jatkuvat ikuisesti. Ne jatkuvat senkin jälkeen kun ovat ohi, ne jatkuvat senkin jälkeen kun ihminen on kuollut ja haudattu, ne jatkuvat eteen- ja taaksepäin äärettömyyksiin saakka.
Ne ovat kaikki ja kaikkialla yhtä aikaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti