perjantai 9. kesäkuuta 2017

Edelleen eteenpäin, kun ei takaisinkaan voi mennä

Olen onnellinen. Olen onnellinen elämästä jonka olen saanut ja kyvystäni kävellä. Siitä että saan haistaa, maistaa, tuntea ja kokea. Kai elämä koostuu näistä pienen pienistä palasista, jotka tekevät kaikesta kaiken arvoista. Olin Raisiossa Alppiruusutarhassa ja kuvat ovat sieltä ja Milla Mykrä on jälleen ottanut aivan ihanat kuvat.


Välillä ei vain muista sitä, että on onnellinen. Välillä kaikki kaatuu niskaan. Tuhoaa halun olla oman itsensä kanssa. Pitää päästä pois. Löysin pakopaikkani vähän kummallisesta paikasta, mutta se on minulle juuri oikea. Saan hengittää siellä hetkittäin raikasta ilmaa, joka ei tuota minulle lisä taakkaa. Se helpottaa. Se helpottaa että ei tarvitse ajatella. Elämäni ihmisillä kaikkilla on tällähetkellä vaihe, jossa olen tehnyt kaiken voitavan ja voin vain odottaa, että asiat tapahtuvat ja selviävät. Odottaminen on vaikeaa. Vaikeinta on olla katsomatta taakseen kun odottaa. Katse pitäisi suunnata eteen päin, jotta huomaa mihin kävelee, jotta näkee sen kaiken ja miten asiat kehittyy. Katsomalla taakseen voi menettää jotain tärkeää matkalta ja haluan olla oman matkani ohjastaja.



Välillä iskee eksistentiaalinen kriisipäälle. Miksi olen minä. Miksi olen täällä. Välillä on raskasta kokea se kaikki. Välillä ei jaksaisi kokea kaikkea, välillä miettii pitääkö tämäkin kaikki käydä läpi. Mutta, mutta kun kokee elää. Ei se tuntuisi missään se onnellisuus, jos aina on onnellinen. En ole ihminen, joka pystyisi elämään päivästä päivään pumpulissa ja minua ruokittaisiin lusikallisella onnea. Ei se ei ole minua varten. Miksi elää pienellä liekillä joka vain jatkuu ja jatkuu. Mieluummin antaa elämän roihuta ja liekehtiä. Hiilloskin on kaunis ja niissä on edelleen muisto liekistä. Hiillokseen voi puhaltaa uuden elämän. Tuhkastakin syntyy vielä feeniks lintu.

Esitin kerran kysymyksen: Mikä on asia, jonka poistaisitte tästä maailmasta?
Minulle vastattiin: Pahuus.
Minua suorastaan suututti. Jos poistaisi pahuuden niin myös hyvä lakkaisi olemasta, koska hyvää ei voida tunnistaa ilman pahaa. On myös paljon pahempi vaihtoehto. Se että jäisi jäljelle vain niin sanottu normaali ja hyvä. Pian normaali alettaisiin nähdä huonompana kun hyvä, ja kaikki jotka olisivat vain normaaleita toimintoja saisivat huonon sävyn. Vastakohdat tekevät kaikesta kokemisen arvoista. Ehkä tämä selittää ajatustani siitä, että en halua sitä tasaista annosta onnea. Ei se silloin ole sitä. Ei se ole puhdasta onnea. Jos ei koe sitä surua, epätoivoa ja menetystä. Tragedia antaa tunteen elämästä.


Joten jatkan matkaani eteen päin. En katso taakse kuin muistoissani. En takerru niihin muistoihin vaan luon uusia niiden tilalle, jotka haihtuvat unoholaan, koska aika unohtaa meidänkin puolesta. Jos ei luo uusia niin kohta huomaa ettei niitä ole ollenkaan. 

Ihana kesänalkua kaikille, 
PS. Toivossa on hyvä elää ja kuolla ^.^

2 kommenttia:

  1. Hianoa pohiskelua ja tekstiä. Hyvien ja hankalien, tärkeitten asioiden äärellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Rasse ^^ Välillä on vaikeaa, mutta eteen päin on mentävä.

      Poista