Kirjassa Humbert pyrki luomaan itsestään kuvan, kuin ei itselleen voisi yhtään mitään, ja että itseasiassa lolita onkin saanut hänet pauloihinsa eikä toisin päin. Eli tämä lolita on vietellyt aikuisen miehen. Hän luo tilan, jossa lukija ei enää näe Humbertin tekoja vääränä, vaan näkee ne vain välttämättömyytenä. Sairaaltahan se tuntuu, mitä tämä mies tekee. Niin lukijalle kuin lolitalle.
Mies on pakkomielteinen ja kärsii mielisairaudesta, tämä ilmenee harhoina ja vainoharhaisuutena. Täyden psykopaatin hahmosta tekee lolitan kuvan sairaanomainen ihannoiminen, suunnitelmallisuus ja laskelmointi. Päähenkilön suurta älyä kuvaa hänen shakkipelinsä. Ongelmana tosin kirjassa tulee se, että hänen kuvatessaan itseään älykkäänä ja melkoisen komeana on, että meillä ei ole parempaa tietoa. Meillä on vain hänen sanansa. Ahdistavin piirre ehkä kuitenkin kirjassa oli pakonomainen lolitan ihailu. Humbert sairaanomaisesti tarkkaili Doloresin painoa ja punnitsi tätä. Reidenympärysmitankin täytyi olla juuri oikea.
Lopussa tuntui kuin Humbert olisi tajunnut, että mitä hän oli tehnyt on väärin. Jollain sairaalla tasolla hän tajusi, että hän on tuhonnut Doloresin lapsuuden, ja mikä tahansa muu on parempaa kuin mitä hän on tytölle tehnyt. Väkivallan astuessa kuvaan ja päähenkilön pää luimussa myöntäessä lyöneensä lolitaa tuntui, jo että ei pahemmaksi voi lolitan kohtalo käydä. On jo tarpeeksi seksuaalinen hyväksikäyttö, mutta lisäksi myös fyysinen väkivalta ja psyykkinen riippuvuus ja ainoa turva on lolitalle Humbert.
Kirjan tiivis tunnelma ei tullut niinkuin trillereissä, siitä pelon jännityksestä, vaan seksuaalisesta jännityksestä. Jännite oli upeasti luotu, vaikkakin se purkautui sairaalla tavalla ja ei voinut ajatella muutakuin, että tämä on väärin, mutta nautinto oli käsinkosketeltavaa.
Kirjoitustyyli on loistava, ja en voinut muutakuin rakastua kirjaan sen kirjoitustavan vuoksi. Se oli upea, yksityiskohtainen olematta kuitenkaan tylsä. Sanan kääntein ja taivutuksineen luotiin yksinkertaisesta lauseesta hyvin hienostunut ja sävytteinen. En voi muutakuin ihmetellä sitä taitoa, jolla teos on käännetty ja siksipä haluan korostaa, että suomentajat Eila Pennanen ja Juhani Jaskari ovat tehneet loistavaa työtä. Kiitos, että olette suomentaneet tämän näin hyvällä laadulla.
Kirjassa täytyy oikeasti miettiä, että onko kaikki vain Humbertin luomaa vaaleanpunaista harhakuvaa. Pitää osata poimia niitä kohtia, joissa näkyy muukin, kuin Humbertin himon sokaisema näkymä. On löydettävä siitä kuvitelmasta ja harhoista se todellisuus. Helposti jää Humbertin sanojen pauloihin ja tuudittautuu siihen pehmoiseen peittoon mihin hän yrittää sinut peitellä. Älä siis kirjaa lukiessa anna Humbertin vietellä sinua.
Pidin erityisesti siis kirjan kuvauksista, ja seuraava kuvaus kirjasta on minusta ihana ja jäi mieleen.
"Eva Rosen, kotikonnuiltaan lähtenyt pikku ranskalainen, oli toisaalta hyvä esimerkki lapsesta, joka ei ole silmiinpistävän kaunis mutta jossa terävänäköinen amatöörikim voi nähdä joitakin nymfettien viehätysvoiman perusaineksia, kuten täydellisen kehitysikävartalon ja harhailevat silmät ja korkeat poskipäät. Hänen kiiltävä kuparinvärinen tukkansa oli yhtä silkkinen kuin Lolitan, ja hänen herkkien maidonvalkoisten kasvojensa piirteet, kirkkaanpunaiset huulet ja hopeakaloina välähtelevät silmäripset olivat vähemmän kettumaiset kuin yleensä meidän rotumme punapäiden suuren klaanin"
-Humbert
Arvostelu:<3<3<3<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti