Taas tällainen arvostelu. Niitä on jo monta, mutta tästä kirjasta en oikein muuta keksi.Elikkä kirja on Salatun voiman kaupunki. Julkaistu suomeksi vuonna 2013 syksyllä. Katsoin kansikuvaa ja rakastuin siihen. Se on hyvin mystinen ja kaunis jopa seesteinen, siksipä tartuinkin siihen. Takakansitekstin mukaan en välttämättä valitsisi tätä kirjaa.
Kirjassa on kahtiajako rikkaiden ylhäistöläisten, jotka asuvat Manhattanin kattohuonesitoissa ja alhaistossa asuvien mystikkojen välillä. Ylhistöläiset vihaavat mystikkoja ja toisinpäin. Tämä kaikki tosin tapahtuu tulevaisuudessa.
Kirja aloittaa suorastaan traagisella johdannolla, josta ei voi muuta kuin miettiä mitä, mitä, mitä! Sitten sitä aletaan lukea täyttä häkää, jotta saadaan selville, mitä johdanto meinasi. Kirja todellisuudessaan alkaa päähenkilö Arian kihlajaisjuhlista. Tosin kaiken keskellä Aria ei muista. Hän ei muista tulevaa sulhastaan, tai miten ja miksi hän tähän on rakastunut. Ei hän ole edes tavannut tätä muistinmenetyksen jälkeen. Arialle sanotaan, että hän ei muista, koska otti yliannostuksen "Hile"- huumetta, vaikka itse on varma, ettei moiseen sortuisi. Aria yrittää löytää syyn miksi rakastaa tulevaa aviomiestään. Hän ei osaa epäillä mitään. Mutta kun hän menee alhaistoon ja kohtaa mystikko poika Hunterin hän ei voi olla tuntematta vetoa tähän ja outoa tunnetta, kuin hän tuntisi pojan. Kirjaa mentäessä eteen päin alkaakin näyttää siltä, ettei kaikki ole siltä kuin näyttää.
Kirja oli omalla tapaa mielenkiintoinen, mutta se käytti vanhoja asioita uudelleen. Esimerkiksi nämä mystikot heillä on erilaisia voimia, kuten seinien läpikävely ja tornaadojen tekeminen. Ei siinä muuten mitään, mutta tuli mieleen X-man. Dystopioita on tätä nykyään pilvin pimein.
Kirjassa näkyi, että kirjoittaja on miespuolinen. Romantiikka oli hieman hassua ja Hunterin ja Arian suhde vähän takkuileva paikoittain, enkä tajunnut jokaisessa heidän kohtauksessaan heidän toimintaansa. Yhtäkkiä ollaan kylmiä kuin kivet ja sitten suudellaan kuin olisi viimeinen päivä edessä. Toisekseen kirjan loppuun mentäessä ihmisistä tuli suorastaan brutaaleja ja tuntui, ettei hetken rauhaa juonenkäänteiltä ja verenroiskinnalta ollut ja tahti vain kiihtyi. Kolmannekseen taistelukohtauksia kuvailtaessa en välttämättä olisi halunnut tarkkaa kuvausta, kuinka tornado repi vartioita maasta ja tiputteli silpuuntuneita ruumiinosia ympäriinsä, jossa liha oli lähtenyt irti osittain. Eli minulle aivan liian tarkkoja raakoja kuvauksia, jotka eivät minusta sopineet kirjaan, kirjan pohtivan, miettivän ja kuvailevaan ilmapiiriin. Oikeastaan lopussa minua vain harmitti, että kirja meni sellaiseksi teurastukseksi.
Minua
häiritse se, että kokoajan oli mainintoja asioista, salaisuuksista ja tapahtumista, joista ei ollut mitään tietoa. Koko ajan päähenkilö mietti niitä ja ei vain millään keksinyt vastausta tai osannut laske 1+1=2. Tämä teki päähenkilöstä hieman tyhmän. Jotkin kirjan asioista olisi ollut kiva, että ei olisi ollut niin ilmiselviä ja ne olisivat oikeasti olleet juonenkäänteitä, eikä sellaisia, että on jo itse tiennyt 200 sivua aikaisemmin vastauksen kysymykseen, mitä Aria pohtii vielä seuraavat 100 sivua.
Kirja oli minusta ihanan kuvaileva, se kuvailu tuoksuja ja ympäristöä ja asioita. Tämän vuoksi kirjaa lukiessa tuntui, kuin itsekkin olisi sillä niljaisella haisevalla kujalla. Se oli minusta kirjan positiivinen puoli. Plus rakastin kirjan pohdintaa ja mietintää. Ja sitä mikä on oikein ja väärin.
"Hän suuntaa kiiltävän pistoolinpiippunsa päähäni. Jotain räjähtää sisälläni. Tiesin aina,että tämä tarina särkisi sydämeni" -Aria
Oli tämä kirja sentään niin hyvä, että minun piti lukea se melkein yhdeltä istumalta, mutta ei tämä kuitenkaan niin hyvä ollut, että haluasin itselleni.
Arvostelu: <3<3<
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti