Carolly Ericson: Minä, Marie Antoinette

Onpas pitkä aika kun olen viimeksi päivittänyt. Valitettavasti on mennyt pääsykokeisiin lukiessa ja uudessa työssä, niin ei ole blogia ollut aikaa kirjoitella, mutta eiköhän se tästä taas lähde käyntiin. Muutama arvostelu rästissä ; )

Eli luin fiktiivisen kertomuksen Marie Antoinetten ranskan kuningattaren elämästä. Kirja oli hyvin saman tyylinen kuin Minä Katarina, joka on Venäjän keisarinnan elämästä kertova kirja. Kirja oli ihan hyvä, mutta loppujen lopuksi hyvin kevyttä lukemista. Seuraa tavallista historiallisen nais henkilön hovi draamaa, eli juonittelua ja salarakkaita.

Marie Antoinette kasvatettiin kuuliaiseksi, mutta jo pienestä hänellä on ollut oma pää ja sydän, ja hän mieluummin kuuntelee niitä, kuin muiden ohjeita ja kehotuksia. Marie Antoinetesta kasvoi kaunis nuori neiti ja Itävallan arkkiherttuana hänet valmisteltiin morsiammeksi Ranskan tulevalle kuninkaalle, jotta voitaisiin luoda suhde kahden valtion välille. Marie Antoinette on innoissaan, ja innostus ei laske, vaikka hänen tuleva miehensä on vasta poikanen ja vähän omalaatuinen. Pääseehän hän Ranskan hoviin.

Ranskassa on paljon juonitteluja ja Antoinettelle sydän vie enemmän kuin järki. Tosin Antoinette järjestää kohtaamisensa salattuna ja hyvin suojassa. Huhuja voi tulla, mutta niille ei löydy todisteita. Pahin ongelma on kuitenkin, ettei Ludvig hänen miehensä ole yhtään innoissaan aviollisista toimenpiteistä, joiden pitäisi suoda heille lapsi ja ilman lasta ei ole perillistä ja ilman perillistä, muut voivat vielä havitella kruunua itselleen.

Kirja oli mielenkiintoisesti kirjoitettu ja se oli aika ajoin nopea tempoista luettavaa, kuitenkaan se ei iskenyt sydämmeeni, sillä Antoinetten rietastelu ja vastuuttomuus välillä ottivat päähän. Ymmärsin kyllä, ettei Ludzig todellakaan ollut helpoin mies ja oli hyvä, että he lopulta saivat perillisiä, mutta oli se kovan työn takana. Tämänkin "parantumisen" jälkeen Antoinette jatkoi suhdettaan vanhaan tallirenkiinsä sekä komeaan ruotsalaiseen upseeriin.

Marie Antoinettella oli paljon valoisaa kautta, mutta kun oli surullista ja synkkää niin tuntui, ettei valoa koskaan tulisi. Antoinette jaksoi silti toivoa ja minusta alun pikkutytöstä lopun lähetestä hänestä kasvoi aina vain vahvempi. Hänen nähdessään kuolemaa ja ollessaan vankina ja kuoleman pelossa hän silti kohtasi ihmiset. En silti pystynyt samaistumaan hahmoon. Kirjaa on myös surullista lukea, sillä ei voi kuvitella kirjalle ihanaa loppua ja että Antoinette pääsisi upseerinsa kanssa jatkamaan vanhoille päiville, koska tietää, kuinka Antoinetten elämä päättyy. Giljotiiniin.

Arvostelu: <3<3<