Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kiinnostuin kirjasta, vasta kun se ilmestyi pokkarina. Kiinnitin huomioni kanteen, jossa oli vaaleahiuksinen tyttö kaukaisuuteen katsomassa. Silmissä heijastuu henkilö. Kiinnostuin heti, sillä kauniit silmät kirjan kannessa jostain syystä vetoavat minuun kovin. En oikein pidä alkuperäisestä kannesta, sillä siitä ei tule mieleen tyyneys ja vesi, mutta siitä kyllä tulee mieleen teehuone.

Noria on teemestarin tytär ja vastoin kaikkia traditioita hänestä, tytöstä on tulossa teemestari. Asiaa ei paljoa vastusteta, mutta se herättää outoja katseita. Eletään yhteiskunnassa, jossa vesi on lopussa, ja tarkaan säädeltyä armeijan toimesta. Teemestarien tehtävä on iät ja ajat ollut olla veden vartioita ja tehtävä on nyt siirtymässä Norian harteille. Hänestä tulee veden, lähteen vartija. Hänen olisi kyettävä suojelemaan lähdettä, vaikka armeija etsiikin sitä, ja on vaarallisa  olla veden vartija, veden ollessa vähissä ja veden piilottelusta voi saada kuolemantuomion. Noria joutuu tehdä valinnan. Lähteäkkö pois äidin luokse miellyttäen näin äitiään, vai jäädä veden vartijaksi isän mieliksi, vai mennä omaa tietään, mistä ei ole vielä mitään tietoa, mikä se on.

Kirja on kirjoitettu kauniisti. Se ikään kuin soljuu. Teksti vain virtaa eteenpäin, ja ei huomaakkaan, kun teksti vain etenee huomaamatta. Pidin tyylistä todella, sillä se oli hyvin seesteistä ja siinä oli jotain syvää hiljaisuutta, joka antoi rauhan. Kirja oli alusta loppuun rauhallinen, mutta jostain syystä tuntui, kuin kirjassa ei olisi ollut kohokohtaa. Kirja oli pikemminkin kuin virta, jossa oli nopeita vilkkaita kosken pätkiä ja suvantoja. Kirja kuitenkin piti hienosti tyylinsä alusta loppuun.

Pidin Noriasta hänen hahmostaan hänen ajatuksistaan. Hän oli omanlaisensa, ehkä välillä vähän naiivi ja sen vuoksi varomaton. Minusta Noria oli vahva hahmo loppuun asti. Hän oli myös erityisen rohkea. Jokainen ymmärtää kyllä sen lopussa. En pitänyt sotilaista tai sotilasvallasta. Se oli julmaa, mutta hädässä ihminen on julmimmillaan, ja kun ihminen tietää olevansa paremmassa asemassa kuin toinen, helposti ihminen käyttää asemaansa väärin. On tietenkin niitä, jotka eivät käytä, mutta lopulta ihminen on itsekäs olento. Kirjassa tämäkin tulee esiin.

Opin paljon kirjasta. Opin paljon vedestä. Muutakuin mitä koulu opettaa. Koulu opettaa veden molekyylirakenteen, sen että se on kiinteää, nestettä ja höyryä, mutta se ei kerro sinänsä mitään vedestä, ei sen luonteesta. Kirjan myötä vettä osaa arvostaa uudella tavalla. Pidin kyseisestä ajatuksesta hyvin paljon, ja siksi halusin laittaa tämän, vaikka se onkin aika alussa kirjaa.

"Kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa toisistaan, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä niistä meidät on lopulta tehty: veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Vedellä ei ole alkua tai loppua, mutta kuolemalla on molemmat. Kuolema on molemmat. Toisinaan kuolema kulkee kätkettynä veteen, ja toisinaan vesi karkottaa kuoleman, mutta ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä."

Arvostelu: <3<3<3<

Tähän kirjaan jostain syystä sopii Vocaloidi kappale Can't I Even Dream. Video, tai laulu ei ole tekemäni ja video ei ole omani. Kappaleessa on kuin vesipisaroita tipahtelisi.

Edited by Christine Johnson: Grim

Kirja koostuu Grimin saduista, jotka on uudelleen kerrottu novelleina nuortenkirjailijoiden näkökulmasta. Tarinoihin on lisätty jokin synkkä juonen käänne ja ne eivät välttämättä täysin kunnioittaneet alkuperäisiä satuja, mutta kuitenkin saivat loistavasti tuotua alkuperäissatuun jotain uutta ja ihmeellistä. Joissain novelleissa oli hyvin vaikeaa tunnistaa, että mikä satu on kyseessä. Esimerkiksi Better oli vaikea, ja piti internetistä etsiä, mikä satu oli kyseessä. Arvioin kirjan kokonaisuutta ja arvioin myös jokaisen sadun nopeasti erikseen. Kirjan ulkoasu on lumoava ja pinta kovakantisuudestaan huolimatta ihanan tuntuinen.

Kokonaisuudessaan kirja on loistava, ja jos pitää satujen uudelleen kerronnasta suosittelen 100%. Hallittu kokonaisuus, mutta jotkin sadut tuntuivat sulautuvan toisiinsa, kun taas jotkin sadut tuntuivat omaperäisyydellään hyppäävän silmille, mikä oli minusta mukavempaa, kuin lukea tasapaksua tekstiä, mikä ei sinänsä ole millään tasolla ihmeellistä. Yllätykselliset olivat kivoja, joistain näkyi selkeästi, että kirjailija ei joko ole hyvä kirjoittamaan a)novelleja tai b) valitsi väärän sadun. Jotkut kirjailijat taas tekivät nappisuorituksen. Ihanaa oli, että novelleissa oli eri kirjailijat, joten jokainen satu oli om yksilönsä, ja kirjoitukseltaan ja sanonnoiltaan erilaisia. Näkyi selkeästi tarinan sielu.

The Key~
En oikein pitänyt tästä. Odotin innolla, sillä tästä sadusta olisi saanut vaikka mitä, mutta satu kävi selväksi liian helposti ja loppu ratkaisu oli liian helppo. Kuitenkin kerronnassa oli ihan mielenkiintoisia vivahteita.

Figment~
Rakastin tätä! En tunnistanut satua, kuin vasta lopussa, mutta siinä vaiheessa minulla oli kyyneleet silmissä, ja oli ihmeellistä, kuinka kirjailija sai 35 sivussa minulle aikaan kyynel silmät. Eli loistavaa kerrontaa ja satua oli hyödennetty täydellisesti.

The Twelfth girl~
Satu tuli hyvin esiin ja oli mielenkiintoista, kuinka tuo pakopaikka ei ollutkaan sitä, mitä halutaan. Toinen asia oli, että suosittuna olemisella on hintansa.

The Raven Princess~
Pidin tässä oli satumainen tunnelma, eikä tarinaa oltu siirretty nykyaikaan, mutta toisaalta tuntui, kuin mitään muutosta alkuperäiseen ei olisi tapahtunut.

Thinner than water~
Suorastaan ahdistava... Tunnelma oli todella ahdistava ja kyllähän se alkuperäisessäkin sadussa on, mutta tästä sadusta olisi voinut saada niin paljon kauniinpaa, ja en pitänyt tämän lopusta.

Before the rose bloomed: A Retelling of the snow queen~
Tämä oli todella hauskalla tavalla kerrottu. Se oli oudosti tauotettu ja tauotukset tulivat niin, että tuli vaikutelma runosta, vaikka ei ollutkaan milään tavalla runo.

Beast/Beast~
Pidin beastin erilaisesta olomuodosta, johon oli liittyneenä luonto. Lopetus oli aivan täydellinen.

The Brothers pigget~
Pidin kirjoitustyylistä, mutta päähenkilö oli yksinkertainen ja syytteli muita. Tarinan loppu oli ennalta arvattava.

Untethered~
Totuuden tullessa ilmi on shokissa. Tämä oli kirjoitettu niin hyvin, ettei sitä tajunnut kuin vasta lopussa. En tosin vieläkään tiedä mihin satuun tämä perustui

Better~
Yksi parhaista! Tämä poikkesi muista. Tämä oli suorastaan kamala, mutta niinhän ihmiset ovat. Pahoja. Eikö meidän siis pitäisi olla parempia?

Light it up~
Perinteistä Hannua ja Kerttua ei siitä sen enempää...

Sharper than a serpent's tongue~
Pidin kirjoitus tavasta ja siitä, koska laittoi pohtimaan, mikä on loppujen lopuksi lahja ja mikä kirous.

A real boy~
Rakastuin robottiin.com, kuinka aloinkaan tämän takia miettimään sitä, että miten tulevaisuudessa, kun on androideja ja kyborgeja sun muita, niin entä kun rakastuu robottiin. Vaikke se ole ihminen, mutta kuitenkin inhimillinen? Pidin tästä, koska tämä laittoi ajattelemaan.

Skin trade~
Olen yhä kujalla, että mitä tässä oikein edes tapahtui.

Beauty and the chad~
HAuska idea hauskasti totetutettuna, mutta hetki meni ymmärtää idea ja päästä ideaan kiinni. Harmittaa Chadin takia, sillä ei tiedä pääseekö hän enää takaisin.

The Pink: A Grimm story~
Pidin tarinan rakenteesta ja sen osista. Tarina koostui kauniista pienistä palasista, jotka kutoutuivat kauniiksi kankaaksi. Ei silti yltänyt suosikkeihini.

Sell out~
Vihdoin joku kirjoittaa prinsessa sadun prinssin näkökulmasta! Kuinka ihanaa oli lukea Lumikki, mutta prinssin näkökulmasta, jonka täytyy suudella täysin ventovierasta. Miltä se sinusta tuntuisi?

"I steal the last breath from these lungs. I steal the last beats of this heart." -Better

Arvostelu: <3<3<3

Kiera Cass: The Elite

Luin tämän toisen osan The Selection sarjasta. Kirja trilogianhan perus ajatus on unelmien poikamies paitsi, että tässä sarjassa sen on Illean valtakunnan prinssi Maxon. Päähenkilömme America on osallisena tässä kilpailussa prinssin sydämestä ja enää on The elite jäljellä, eli kuusi viimeistä kilpailijaa. Heidän joukostaan prinssi Maxonin pitäisi löytää the one, se oikea.

Kirjan toinen osa jatkuu melkein suoraan ensimmäisestä kirjasta. Päähenkilömme America on hieman hämillään, koska hän ei välttämättä tiedä mitä haluaa tulevaisuudeltaan. Häntä pelottaa, että mitä jos hänestä tulisikin prinsessa mitäs sitten? Olisiko hänestä prinsessaksi. Kaikki sanovat kirjaimellisesti kaikki, ettei hänestä ole siihen, mutta America päättää yrittää.

Kirjan juoni menee tasapainoisesti, mutta en pitänyt tyylistä, jossa vaihtui yhtäkkiä tarinan suunta täysin toiseen. Ensimmäisessä hetkessä ollaan niiin Maxoniin ihastuneita ja kuvitellaan jo tulevaisuutta, ja sitten ollaankin kiinni Aspenissa jälleen. Pidin kohtauksista, missä tyttöjä opetettiin, ja kun heidän piti suunnitella juhlallisuuksia. Pidin myös tyttöjen välisestä dynamiikasta, ja siitä kohtauksesta, kun American naiivit ajatukset pysäytetään seinään, herättämällä tämä siihen, että kyseessä on kilpailu.

America ei oikein osaa ajatella selkesästi tai järjellä. Hän on kirjassa liian tunteidensa vietävissä ja pitää ensimmäistä ajatustaan asiasta sinä ainoana oikeana, eikä suostu näkemään omien väärien johtopäätöstensä läpi, vaikka hänelle sanotaan päin naamaa asioiden todellinen luonne. Vähän typerältä se tuntuu. Tuntuu myös, että hän haluaa nähdä Maxonissa sen pahimman, eikä olettaa hyvää. Jälleen törmäsin siihen ongelmaan, että America oli hyvin epävarma ihminen. Hänelle tuli hetkiä jolloin hän tiesi, että Maxon on se oikea, mutta seuraavassa hetkessä kaikki menee päälaelleen ja mennään itkemään Aspenille. Minusta ei ole myöskään reilua, että America laittaa Maxonin odottamaan, ja leikitteleen niin Maxonin kuin Aspenin välillä.

Vaikken oikein pidäkkään Aspenista ja olen täysin Maxonin puolella, mutta kyllä kävi sääliksi Aspenia. America antaa todella paljon turhaa toivoa, ja Aspen sokeasti luottaa tuohon toivoon mikä hänelle heitetään. Aspen urhoollisesti seisoo vasrtomassa tuota ihanaa Meriään, joka on jo ihastunut toiseen, mutta ei halua sitä itsellekkään myöntää.

Lucy's smile was sad. "It's the most wonderful and terrible thing that can ever happen to you," she said simply. "You know that you've found something amazing, and you want to hold on to it forever: and every second you have it, you fear the moment you might lose it."

I sighed softly. She was absolutely right.

Love is beautiful fear. 

-The Elite; Lucy and America

Arvostelu: <3<3<

Vladimir Nabokov: Lolita

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Lolita kertoo pedofiilin näkökulmasta kertomuksen. Humbert Humbert rakastuu palavasti 12 vuotiaaseen Dolores Hazeen ja tytöstä tulee Humbertille suoranainen pakkomielle. Hänen nymfettinsä, lolitansa jota tämä palvoo ja ihailee. Sattumusten sarjojen vuoksi Lolita ja Humbert päätyvät kulkemaan ympäri Amerikkaa.

Kirja oli järkyttävä. Minua suorastaan etoi lukea joitakin kohtauksia, sillä päähenkilömme aivoissa ei ollut järin mielyttävää olla, hänen nähdessään lapsi tytöt seksuaalisesti kiihottavina. Kerrontatyyli on siis minä kertoja, joka välillä selittää lukijalle ajatuksiaan ja tekojaan. Toisalta tämä tuntuu siltä kuin hän selittelisi omia tekojaan ja motiiveitaan itselleen. Niin sanotusti reasoning with himself.

Kirjassa Humbert pyrki luomaan itsestään kuvan, kuin ei itselleen voisi yhtään mitään, ja että itseasiassa lolita onkin saanut hänet pauloihinsa eikä toisin päin. Eli tämä lolita on vietellyt aikuisen miehen. Hän luo tilan, jossa lukija ei enää näe Humbertin tekoja vääränä, vaan näkee ne vain välttämättömyytenä. Sairaaltahan se tuntuu, mitä tämä mies tekee. Niin lukijalle kuin lolitalle.

Mies on pakkomielteinen ja kärsii mielisairaudesta, tämä ilmenee harhoina ja vainoharhaisuutena. Täyden psykopaatin hahmosta tekee lolitan kuvan sairaanomainen ihannoiminen, suunnitelmallisuus ja laskelmointi. Päähenkilön suurta älyä kuvaa hänen shakkipelinsä. Ongelmana tosin kirjassa tulee se, että hänen kuvatessaan itseään älykkäänä ja melkoisen komeana on, että meillä ei ole parempaa tietoa. Meillä on vain hänen sanansa. Ahdistavin piirre ehkä kuitenkin kirjassa oli pakonomainen lolitan ihailu. Humbert sairaanomaisesti tarkkaili Doloresin painoa ja punnitsi tätä. Reidenympärysmitankin täytyi olla juuri oikea.

Lopussa tuntui kuin Humbert olisi tajunnut, että mitä hän oli tehnyt on väärin. Jollain sairaalla tasolla hän tajusi, että hän on tuhonnut Doloresin lapsuuden, ja mikä tahansa muu on parempaa kuin mitä hän on tytölle tehnyt. Väkivallan astuessa kuvaan ja päähenkilön pää luimussa myöntäessä lyöneensä lolitaa tuntui, jo että ei pahemmaksi voi lolitan kohtalo käydä. On jo tarpeeksi seksuaalinen hyväksikäyttö, mutta lisäksi myös fyysinen väkivalta ja psyykkinen riippuvuus ja ainoa turva on lolitalle Humbert.

Kirjan tiivis tunnelma ei tullut niinkuin trillereissä, siitä pelon jännityksestä, vaan seksuaalisesta jännityksestä. Jännite oli upeasti luotu, vaikkakin se purkautui sairaalla tavalla ja ei voinut ajatella muutakuin, että tämä on väärin, mutta nautinto oli käsinkosketeltavaa.

Kirjoitustyyli on loistava, ja en voinut muutakuin rakastua kirjaan sen kirjoitustavan vuoksi. Se oli upea, yksityiskohtainen olematta kuitenkaan tylsä. Sanan kääntein ja taivutuksineen luotiin yksinkertaisesta lauseesta hyvin hienostunut ja sävytteinen. En voi muutakuin ihmetellä sitä taitoa, jolla teos on käännetty ja siksipä haluan korostaa, että suomentajat Eila Pennanen ja Juhani Jaskari ovat tehneet loistavaa työtä. Kiitos, että olette suomentaneet tämän näin hyvällä laadulla.

Kirjassa täytyy oikeasti miettiä, että onko kaikki vain Humbertin luomaa vaaleanpunaista harhakuvaa. Pitää osata poimia niitä kohtia, joissa näkyy muukin, kuin Humbertin himon sokaisema näkymä. On löydettävä siitä kuvitelmasta ja harhoista se todellisuus. Helposti jää Humbertin sanojen pauloihin ja tuudittautuu siihen pehmoiseen peittoon mihin hän yrittää sinut peitellä. Älä siis kirjaa lukiessa anna Humbertin vietellä sinua.

Pidin erityisesti siis kirjan kuvauksista, ja seuraava kuvaus kirjasta on minusta ihana ja jäi mieleen.

"Eva Rosen, kotikonnuiltaan lähtenyt pikku ranskalainen, oli toisaalta hyvä esimerkki lapsesta, joka ei ole silmiinpistävän kaunis mutta jossa terävänäköinen amatöörikim voi nähdä joitakin nymfettien viehätysvoiman perusaineksia, kuten täydellisen kehitysikävartalon ja harhailevat silmät ja korkeat poskipäät. Hänen kiiltävä kuparinvärinen tukkansa oli yhtä silkkinen kuin Lolitan, ja hänen herkkien maidonvalkoisten kasvojensa piirteet, kirkkaanpunaiset huulet ja hopeakaloina välähtelevät silmäripset olivat vähemmän kettumaiset kuin yleensä meidän rotumme punapäiden suuren klaanin" 

-Humbert

Arvostelu:<3<3<3<3

Mur Lafferty: The Shambling Guide to New York City

On muuten pitkä nimi lausua ja pidin kirjan sarjakuvamaisesta kansikuvituksesta.

Shambling guide:ssa Zoe on lähtenyt työnhakuun New York cityyn. Omalla tapaansa myös pakoon entistä elämäänsä. Hän törmää työilmoitukseen, jossa kuvattu työ on kuin luotu hänelle, kuitenkaan häntä ei haluta ottaa töihin. Syytä tähän outoon vastahakoisuuteen ei suostuta antamaan, mutta lopultahan sekin syy paljastuu. Hän ei ole coteria, eli  hän ei ole ihmisusi, vampyyri, vesihaltija, succubus ja incubus eli ei mikään yliluonnolinen olento. Hän ei ole yksi heistä, ja hänestä oletetaan, ettei hän pystyisi sulattamaancoterian olemassaoloa, eikä tekemään New Yorkista matkaopasta juuri coterialle. Toisin kuitenkin käy ja hän pääsee kuin pääseekin töihin kustantamoon.

Monta kertaa mietin, että onko Zoella kaikki muumit laaksossa, mennessään vapaa ehtoisesti ihmissyöjien luolaan, mutta mikäs siinä. Ongelmilta ei vältytä, kun ihminen kohtaa hirviön ja hirviö ihmisen. Asiaan ei auta että, joku hullu haluaa Zoen mahdollisesti hengiltä.

Oi että Zoen hahmo oli ihana. Zoe oli hyvin täynnä elinvoimaa. Hän oli tavallinen nainen tavallisine ongelmineen, ja paha tapa nauttia liikaa viiniä viikolla. Hän oli ihmismäinen ja samaistuttava. Kirjailija oli saanut hänet reagoimaan oikein tilanteissa, ja niin että koki asian voivan tapahtua niin, kuin ne tapahtuivat. Zoe oli välillä vähän hölmö, mutta kuka nyt ei välillä tekisi virheitä? Se on vain inhimillistä. Ihmiset ovat kyllä surkeita verrattuna coteriaan...

Jos en muuta valaistumista tästä kirjasta saanut niin, että olen kuin luotu succubukseksi. Kuka nyt ei haluaisi elää seksuaalisuudesta ja seksistä? Haha :) Mutta oikeasti kirjassa nämä vähän ei niin tunnetut coteria lajit olivat mielenkiintoisempia, kuin perinteiset vampyri ja zombit, sillä he tuntuivat jo liian tutuilta. Hianoa kuitenkin oli etteivät zombit nyt ihan aivottomia ole elleivät ole nälkäisiä.

Pidin kaikista eri coteria hahmoista, ja heistä oli ihana oppia tietämään lisää. Kuka oikeasti keksii, että ilma keijukaiset voivat addiktoitua hajuvesiin, ja jäädä niihin koukkuun kuin huumeeseen? Muutenkin eri mytologioita ja myyttisiä olentoja oli hienosti osattu käyttää ja taustat oltiin selvitetty tarkasti. Ainut joka ehkä jäi hampaankoloon oli Apep jumala, joka on seiis egyptin mytologiassa käärmehahmoinen kaaoksen ruumiillistuma ja jumala. Uskottiin, että maailmanloppu tulee kun Apep syö auringon. Kirjassa se oli vain pahainen käärme, joka halusi kaaoksen luo. Ei sen aiheuttaja.

Pidin paljon siitä, että kirjassa oli otteita valmiista shambling quidesta, mutta se antoi jopa tarinan juonesta liikaa informaatiota etu käteen ja sai tietää asioita, jotka olisi voinut saada selville vasta jälkeen päin. Myöskään otteita ei ihan heti ymmärtänyt alussa, kun ei ymmärtänyt mikä on coteria, mutta se taisikin olla se idea.

"No. I'm going to savor you, Zoe, for as long as you'll let me. 

When you're ready to beg for it, then I'll give it to you." - John the incubi

Arvostelu: <3<3<3<

Rachel Hawkins: Rebel Belle

Tästäkin kirjasta on aikaa kun olen sen lukenut. Tilasin tämän kirjan vain sen kansikuvan takia. Kuinka upea. Se on vaaleanpunainen ja siinä on rusetteja mutta, kun katsoo tarkemmin niin huomaa, että kuvassa on isketty tikari pitämään kiinni rusetista. Muutenkin pidin kirjan ajatuksesta paljon.

Rebel Belle kertoo Harper Price nimisestä tytöstä, joka on itse täydellisyys. Täydelliset arvosanat, täydellinen perhe, täydelliset ystävät ja tietysti täydellinen poikaystävä ja mikään ei voi pilata tätä täydellisyyden määrää. No tietysti voi... Ja pitääkin mikä se sellainen kirja olisi, jossa kaikki olisi täydellistä. Eli koulun tanssiaisissa Harperin mennessä vessaan tuleekin vessaan koulun talonmies taistellen sapelein historian opettajaa vastaan. Ei siinä kaikki talonmies kuolee ja siirtää voimansas ja raskaan taakkansa Harperin harteille.

Vähemmästäkin tulee olo, että mitähän ****** mutta tämä lyö kyllä kaikki kirjat laudalta. Asetelma oli todella outo ja siis Harperistahan tulee Paladin, eli hän saa super voimakkuuden ja kestävyyden. Eipä hän oikeastaan koko kirjan aikana tunnu voimiaan käyttävän, vaan välttelee niiden käyttöä. Ymmärrettävää, mutta kirjan juonikaari on niin kulunut, että ihan itketti. Ooh la la päähenkilö saa maagisia voimia -> hänen elämän tehtäväkseen tulee suojella vihaamaansa henkilöä -> Hän saa kuulla mentorilta voimistaan ja häntä koulutetaan -> Loppuhuipennukseksi viimeinen taistelu -> ja ooh maailma on pelastettu. Oikeasti?

Kaiken tämän edellä mainitun lisäksi kirjaan on vielä sotkettu kreikan mytologian oraakkeli. Joka ei mitenkään liity paladineihin. Ja oraakkelit olivat palvottuja, ei vanottuja ja heitä ei pelätty, ja jotenkin Kreikka ei sopinut kuvaan. Kirjan kerronta tyyli oli minusta myös rasittava, sillä Harper selitti asioita sinulle lukijalle. Välillä taas kerrottiin tapahtumista normaalisti, ja ei pysynyt enää mukana, että miten päin tässä ollaan.

Harper oli ihan mukava hahmo, mutta vaikutti hieman pinnalliselta, ja ei lopultakaan tuntunut syvälliseltä hahmolta, johon olisi jotain samaistuttavaa. Jotenkin tuli jopa mieleen se ilkeä blondi koulusta, joka arvostelee muita. Romantiikka kirjassa ei herättänyt minuun tunteita, ja se sai vain ajattelemaan, että hei haloo. Tietysti kaksi toisiaan niin kovasti vihaavaa rakastuu toisiinsa. Se on tätä kohtaloa ja viha-rakkaus-suhdetta. Mitään syvällisempää ei sitten löytynytkään tästä suhteesta. Eikä koko kirjasta. Ei ainoatakaan ajatusta, jonka voisin laittaa quoteksi. Minusta ehkä vähän säälittävää... ja kertoo paljon kirjan pinnallisuudesta jälleen.

David oli kyllä kiva hahmo, mutta vaikutti vähän nössöltä. Hän ei oikein tuntunut ottavan omasta elämästään mitään ohjia ja antoi vain kaiken tapahtua tai hyväksyi ne hiljaa. En siis pitänyt oikein hänen hahmostaankaan, joten kun lukee kirjaa, jonka päähenkilöstä eikä edes miespäähenkilöstä liiemmin välitä, niin eipä siitä lukemisesta tule mitään.

Lopetus oli jopa ylidramaattinen ja jätti selkeästi viestin: Osta seuraava kirja! En oikein pidä siitä, että tulee olo että käsketään ostamaan seuraava kirja. Toisekseen loppu asetelma oli loppujen lopuksi naurettava ja jotenkin eni jäänyt halua lukea seuraavaa osaa.

Ilmeisen selväksi on käynyt etten pitänyt kirjasta kovinkaan paljoa. Plussaa tulee siitä, että käytettiin paladineja, ja sekin oli kyllä säälittävä yritys, joka lopahti ensialkuun.

"I feel like now would be a good time to use the F-word." -David

Tuo quote kyllä sopii mielipiteeseeni kirjasta...

Arvostelu:<3<3

Runoutta hiljaiselle hetkelle jatkuu...

Dark dreams

Oh Love

      bitter sweet love.

Take me

      into the dark night.

Make me

      scream in lust.

Force me

      to love you.

Don't let me

      run away from you.

Demand me

      to call your name.

Sing me

      a sweet lullaby.

Lull me

      into dark dreams.

Because you are my darkness.